Tekijät

Länsi-Suomen luontoarvoyhdistys Koppelo perustettiin vuonna 2007. Sen jäsenistön pääosa oli mukana jo Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma METSOn valmistelussa ja metsänomistajaosapuolena, kun METSOn kokeiluvaiheessa kokeiltiin luonnonarvokauppaa. Koppelon väki edusti kokeilussa varsin suurta mutta monesta syystä takariviin jättäytynyttä joukkoa metsänomistajia, jotka ovat omien metsiensä luontoa arvostaneet tai antaneet sen kukoistaa. Nykyisessä joukossamme on niitä, joiden maita on suojeltu ja suojeluohjelmiin esitetty mutta myös suojeluohjelmien ja kaavojen valmisteluissa mukana olleita, luontokartoitusten tekijöitä, luonnonharrastajia ja -ammattilaisia. Olemme kotoisissa ympyröissämme luonnonsuojelun ja luonnonvaratalouden kokemusasiantuntijoita.

Muistio on rakennettu puheenvuoroksi luonnon monimuotoisuuden kansallisen strategian valmisteluun, joka Sanna Marinin hallituksen aikana käynnistyi ja joka Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa aiotaan saattaa loppuun. Paikastamme sisäpiirien ulkopuolelta voi nähdä asioida, jotka ytimissä jatkuvasti olevalta jäävät huomaamatta. Muistiomme tarkoitus on juuri niiden esille tuomisessa. Osaamattomuutemme paistaa monessa kohtaa. Emme pelkää tehdä tyhmiä kysymyksiä. Vastauksien saaminen niihinkin on luullaksemme aika monen luontokadosta aidosti huolissaan olevan kansalaisen toive.

Tarkastelemme erityisesti yksityismaita. Niiden luonnontila ja sen vaaliminen on luontokadon kansalliselle torjumisurakallemme aivan ratkaisevaa, eliömaantieteellisistä syistä ja maankäytön historiasta johtuen.

Muistion näkemykset ovat alkaneet hahmottua suunnilleen Natura-ohjelman aikoihin 1990-luvun lopulla, kun rajoja ylittävä vuorovaikutus luontoaktivistien, luonnonvaratalouden ja suojelun ammattilaisten ja alkutuottajien kesken alkoi. Niitä on jahnattu lukuisissa tilanteissa, ennen ja jälkeen Koppelon perustamisen, tapaamisissamme ja toteuttamiemme hankkeiden yhteydessä.

Tekstin joukkoon sijoitellut esimerkit hahmottavat luontostrategiamme yleislinjaa ja tuovat esiin luonnon monimuotoisuuden suojeluun liittyviä mahdollisuuksia ja epävarmuuksia. Joukossa on tapauskohtaisia kuvauksia luontoon liittyvän päätöksenteon ongelmista, visioista, kehittämistoimista ja tuotteista. Sieltä täältä löytyvien sitaattien ensi esittäjästä ei enää ole tietoa. Ne saattavat osua asioiden ytimeen paremmin kuin virkakieli.

Viitteitä tekstissä on sattumanvaraisesti. Omat havaintomme, kotimaisen tiedonvälityksen ja tutkimusjulkaisujen anti sekoittuvat. Alalta julkaistuun tietoon perehtyminen alkaa olla joillekin lähes kokopäivätyötä, muttei meille.

Jos haluaa siteerata muistiossamme esitettyä tai viitata siihen muussa yhteydessä, sopii viittaustavaksi:

Länsi-Suomen luontoarvoyhdistys Koppelo ry. 2024: Koppelon luontostrategia. Muistio.

 

6.12. 2024 Siikaisissa, Kiukaisissa ja Ulvilassa

Länsi-Suomen luontoarvoyhdistys Koppelo ry.

Työryhmä:

Reijo Rimpelä, puheenjohtaja, reijo.rimpela@gmail.com

Raimo Hakila, hallituksen jäsen, rhakila@nic.fi

Markku Haukioja, hallituksen jäsen, markku@haukioja.com

 

1.  Maailman, Euroopan ja Suomen luontohaasteet 2020-luvulla

Suomen luonnonsuojelupolitiikkaa tulevina vuosina ja vuosikymmeninä linjaavista kansainvälisistä sopimuksista keskeisimpiä ovat EU:n biodiversiteettistrategia ja YK:n Montrealin luontokokouksen päätösasiakirja. Kummassakin asetetaan tavoite pysäyttää luontokato vuoteen 2030 mennessä.

Suomen maa-alasta on yli kymmenen prosenttia tiukasti suojeltu. Alueet painottuvat pohjoiseen. Valtion maaomaisuus on pääosin pohjoisessa ja suojelupäätökset yhteiskunnallisesti helpompia. Myös alkuperäisluontomme on säilynyt siellä parhaiten.

Eteläisen Suomen suojelutilanne on heikompi. Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma METSOssa alkanut yhteistyö ja jatkuu ja laajenee. Suurin osa maa-alueiden luontoarvoista on yksityismailla, säilynyt tai hyötynyt ekosysteemeissä, joissa ihminen on ollut vahvasti mukana. Tiukan suojelun lisäksi tarvitaan tunnettujen luontoarvojen säästämistä ja huomioimista talouskäytössä olevilla alueilla ja maankäytön toimintatapoja, joilla luonnon ennalta tuntemattomallekin monimuotoisuudelle annetaan menestymisen mahdollisuus.  Helmi-elinympäristöohjelma ja EU:n ennallistamisasetus tuovat uusia keinoja luontokadon torjumiseen.

Tämän vuosikymmenen kansainvälistä luontohaastetta käsitteleviä asiakirjoja ovat mm.

·         EU:n biodiversiteettistrategia (https://ym.fi/eu-n-biodiversiteettistrategia),

·         YK:n Montrealin luontokokouksen (https://ym.fi/montrealin-luontokokous-cop15) päätösasiakirja.

Suomen toteutusta hahmottavia raportteja ja ohjelmia ovat mm.

·         Kustannusvaikuttavat keinot metsäluonnon monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämiseksi (KEIMO) (https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/162968)

·         Suojelualueverkostoa tukevat luonnon monimuotoisuutta turvaavat alueet Suomessa: OECM-työryhmän ehdotus (https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/164070)

·         Kohti kattavaa suojelualueverkostoa – Luonnon monimuotoisuuden turvaamisen painopisteet Suomessa (https://helda.helsinki.fi/items/f2e6cbb6-a773-464b-abed-b23f3b4f03c3)

·         Kansallinen luonnon monimuotoisuusstrategia 2035 (luonnos) (https://valtioneuvosto.fi/-//1410903/kansallinen-luonnon-monimuotoisuusstrategia-lausunnoille-luontokato-pysaytettava-vuoteen-2030-mennessa)

·         Suomen luonnon tila ja tulevaisuus – toimenpidekuilun analyysi ja ratkaisuja luontokadon pysäyttämiseksi (https://luontopaneeli.fi/ajankohtaista/luontopaneelin-raportti-suomen-luonnon-tila-ja-tulevaisuus/)

·         Nykyisen hallituksen luontokirjauksia löytyy erityisesti hallitusohjelman sivulta 153 alkaen (https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/165042/Paaministeri-Petteri-Orpon-hallituksen-ohjelma-20062023.pdf?sequence=1&isAllowed=y).

 

2.  Mistä tietää, että luontokato on pysähtynyt?

Luonnon monimuotoisuudelle on laskukaavoja, mutta ensiksi pitää lajien ja luontotyyppien suhteen tehdä arvovalintoja. Suomen luonnon alkuperäiseliöstö (raakku) pitää turvata, perinneluonto (ketoneilikka) säilyttää, kantaa huolta äskettäisistäkin luontaisista tulokkaista (turkinkyyhky), mutta ihmisen tietoisesti tai huomaamattaan levittämät haitalliset vieraslajit (supikoira) hävittää. Elinolojen muuttumiseen pystyy joku nopealiikkeinen, opportunistinen eliöstö reagoimaan ja hyötymään niistä. Luontokadon torjunnan suuri ongelma on säilyttää luonnonkirjon se osa, joka säilyisi paljon hitaammin muuttuvissa olosuhteissa.

Luonnon rikkautta ja kauneutta saa romantisoida. Romanttisista lähtökohdista on kuitenkin vaikea päästä yksimielisyyteen, että tavoitevuonna 2030 luontokato olisi pysähtynyt. Luonnon monimuotoisuudesta tulee herkästi maailmanrauhaan tai tasa-arvoon rinnastettava, jatkuvasti horisontin takana kajastava kaihon kohde.

Uhanalaisista lajeista on kirjoitettu punaisia kirjoja kohta neljäkymmentä vuotta. Luokitukset muuttuvat arvioinnista toiseen, lajin tilanteen muututtua tai esiintymisestä saadun uuden tiedon ansiosta. Uhanalaistumisen syitä löytyy läheltä ja kaukaa. Muuttolintujen uhanalaistumisen syy voi löytyä talvehtimisalueilta. Ilmaston lämpeneminen muuttaa vääjäämättä lajistoamme. Sitä muutosta ei suojelualueiden suurellakaan määrällä ja pinta-alalla pysäytetä.

Luonto muuttuu jatkuvasti, eikä juuri ole mahdollista erottaa muutoksesta sitä osaa, joka on ihmisen tuottamusta. Villisika ja kultasakaali leviävät Suomeen omin voimin, mutta ilman ihmisen kiihdyttämää ilmaston muuttumista näin ei ehkä olisi käynyt. Perhosfaunaamme on etelän suunnalta tullut uusia lajeja. Sinipyrstö on leppälinnun sukuinen pikkulintu, joka on viime vuosikymmeninä levinnyt Suomeen Venäjän suunnalta ja suosii vanhoja, luonnontilaisia vaaranrinnemetsiä. Hirvikärpäsen ja taigapunkin ohella se kelvannee esimerkiksi luonnon muuttumisen valtavirrasta, johon ihmisen tekemiset eivät suuresti liity.

Tutkijayhteisön sopii ehkä miettiä eliöryhmää, joka on mahdollisimman vapaa ihmisten tykkäämisistä ja heikko valtaamaan uusia alueita. Maaperän ja vesien pikkueliöistä tämmöinen joukko voisi löytyä. Sen monimuotoisuudesta saadaan mitattua tietoa ja vähitellen aikasarjaa Suomen luonnon monimuotoisuuden kehityksestä. Kuvitelma luontotietoa keräävästä autonomisesta robotista ja ihmismieltymyksistä riippumattomasta tiedonkeruusta alkaa olla todellisuutta. Näkevät ja kuulevat laitteet jo tunnistavat retkeilijälle kasveja ja lintuja, ja eliöiden ilmaan, vesiin ja maaperään jättämän jäljen koneanalyysi etenee pelottavankin nopeasti.

Ihmisvoimin kerättävä luontotieto vaatii paitsi ihmisaisteja myös maastossa kulkemista ja määritystaitoa. Suojelualueiden perustamisen historiasta löytyy aluksi metsä- ja suotyyppien, lintujen ja putkilokasvien tuntemusta. Itiökasvit, käävät ja selkärangaton eliöstö saavat ansaitsemansa huomion myöhemmissä selvityksissä.

Voimakkaat kannanvaihtelut kuuluvat monen lajin säilymisstrategiaan samoin kuin piilottelu siemenpankissa, rihmastona tai viipyilevänä kehitysvaiheena poissa ihmissilmiltä. Varmaa tietoa siitä, mitkä lajit seuraavaksi tulevat uhanalaislistoille, ei ole. Eliölajien tilan tarkastelun lisäksi tarvitaan myös luontotyyppien ja luonnon rakennepiirteiden havainnointia. Yleisehköt, helposti tunnettavat, elinympäristöään luonnehtivat ja ekosysteemilleen merkitykselliset lajit muodostavat maankäytön päätöksille vankemman taustan kuin hyvin harvinaiset ja oikullisesti esiintyvät.

Metsien puustovaroja on Suomessa mitattu jo yli sata vuotta. Valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) jatkoksi saattaisi olla paikallaan kehittää valtakunnan luonnontilan inventointia (VLI). Luontokadon pysähtymisestä tuskin ollaan yksimielisiä tavoitevuonna 2030, mutta siihen mennessä saattaisi olla sovittuna toimintatapa mitata meitä ympäröivän biosfäärin tilaa.

 

3. Millainen apu suojelualueista on luontokadon torjunnassa?

 

Kun kansainvälisissä sopimuksissa päätetään suojella Maapallon maa- ja merialueista huomattava osa, pidetään varmana, että suojelualueiden perustaminen tuottaa paremman luontotuloksen kuin joku muu vastaavan luokan resursointi luonnon hyväksi. Taustalla on haave luonnosta ilman ihmistä ja sen näin vallitseva paratiisillinen tila. Kiistatonta on, että nykyisenmuotoinen luonnon talouskäyttö hävittää lajeja ja luontotyyppejä, ja siihen verrattuna tiukan suojelun alueita voi pitää perusteltuna. Mutta jatkokysymys on aiheellinen: Pitäisikö nykyisenmuotoista luonnon talouskäyttöä muuttaa?

Suomessa kansallis- ja luonnonpuistoista vanhimmat ovat satavuotiaita. 1970-luvulta alkaen suuria suojelualueita on perustettu lisää. Soiden, lintuvesien, rantojen ym. suojeluohjelmat valmistuivat, mutta jatko eteni vitkaan. Natura 2000-ohjelman alueet piirreltiin Suomen kartalle kolmisenkymmentä vuotta sitten. Luonnoltaan erityisen arvokkaista kohteista perustettiin luonnonsuojelualueita. Toteuttamista odottaneet luonnonsuojeluohjelmat saatiin maaliin. Lakiperusta saattoi kohteesta riippuen olla myös vesilaki, maa-aineslaki, tms.

Kokoavaa analyysiä Naturan luontotehosta ei ole näkynyt, vaikka kussakin kohdelomakkeissa erityisesti luetellaan lajit ja luontotyypit, joiden suotuisan suojelutason säilyttämiseksi alue on perustettava. Mikä niiden tilanne nyt on, Natura-alueilla ja muualla?

Varsinkin tiukasti suojellun alueen luonnontilan säilyminen tai muutos on poliittisesti viisasta (ja lyhytnäköistä) jättää tutkimatta. Luonnonvaratalouden toimijat saavat oikeutuksen tekemisiinsä työmaillaan, kun luontoa varten on jätetty no go-alueensa, metsälakikohteista kansallispuistoihin. Taisteleva luonnonsuojeluliike näkee suojelualueet voittoinaan, joiden hohdetta ei haluta himmentää. Luontotuloksen jäävitön arviointi voi sitä paitsi heikentää perusteita vaatia lisää suojelualueita.

Suojelualueen perustaminen säilyttää yleensä luonnon monimuotoisuutta paremmin kuin jäädessään perustamatta. Varmuutta lajiston säilymisestä ei ole. Vähän suurempi varmuus voi olla luontotyyppien säilymisestä, mutta jo kymmenien vuosien mitassa nekin ehtivät muuttua tavoilla, joita suojelupäätöstä tehdessä ei ennakoitu.

·         Lintuvesien suojeluohjelman kohteista löytyy järviä, joiden luontoarvo oli korkea yli sadan vuoden takaisten järvenlaskujen ja vesistöjen perkausten ansiosta. Umpeenkasvu on pienentänyt vesialuetta, avoimet rannat ovat muuttuneet pajukoiksi ja ruovikoiksi. Vesilinnuston tila on heikentynyt. Joutsen on yleistynyt, vieraslaji piisami harvinaistunut.

Suojeltujen lintuvesien luonnontilan heikentymistä on käyty torjumaan kunnostushankkeilla. Vedenpinnan nostolla saa avovesitilaa. Vesiväylien ruoppaus kiihdyttää lintuveden umpeenkasvua siellä, minne työkone ei yllä. Kunnostustarvetta saattaa olla luvassa jatkossakin.

·         Soidensuojelua alettiin suunnitella aikana, jolloin soiden ojitus metsienkasvatukseen oli kiivainta. Monesti suojellut alueet rajautuivat ojiin. Suo ei enää viivyttänyt keväisiä sulamisvesiä, ja suotyypille välttämätön tulvajakso lyheni. Alkoi hitaanpuoleinen rahkoittumiskehitys, joka muuttaa suoluontoa varsinkin maan eteläpuoliskon saraisilla nevoilla. Natura 2000-ohjelmassa laajennettiin suojelurajauksia pyrkimyksenä suojella soiden keskustan lisäksi myös reunaosien suoluontoa ja koko suoekosysteemiä.

·         Etelä-Suomen metsistä suuri osa on ihmisen ja laiduneläinten pitkään hyödyntämiä. Niiden luontoarvot ovat säilyneet, säästyneet ja lisääntyneet ihmisvuorovaikutuksen oloissa. METSO-ohjelman rahoituksella suojellaan paitsi alkuperäistä myös kulttuurivaikutteista luontoa. Yksityisomistukseen jääneellä tai valtiolle ostetulla luonnonsuojelualueella ihmisen perinteinen vaikutus käytännössä loppuu. Suojelualueet muuttuvat, kuusettuvat, saavat ajanoloon ikimetsälajistoakin, mutta perustamishetken ihmisvaikutusta paremmin sietänyt tai siitä hyötynyt luonto heikkenee.

·         Maatalouden perinneympäristöjen hoitoon on maatalouspoliittisia tukia. Tukia voivat vastaanottaa viljelijät. Tilakoot kasvavat. Tuotanto erikoistuu. Karjatalous jatkuu yksillä alueilla ja vähenee toisilla. Perinneluonnon hoito on ruoantuotantoa kehittävälle ja laajentavalle aktiiviviljelijälle marginaalinen tulomahdollisuus, eivätkä tilan päälinjaan nähden aivan muunlaiset työt monia houkuttele.

Arvokasta perinneluontoa on jäljellä vanhan maaseutuasutuksen liepeillä, nykykatsannossa liian pienten tilojen mailla, jotka kannattaa joko raivata suuremmiksi pelloiksi, metsittää tai jättää metsittymään. Sitä säilyy muuttuneena myös metsätalousmaan puolella, sähkölinjoilla, teiden varsilla tai omistajilla, jotka eivät ole maatalouden tukiin oikeutettuja. Tuotantoeläinten tai hevosten laitumiksi annetaan tai vuokrataan laidunalueita jonkin verran, mutta luomu- tai EU-byrokratia voivat hankaloittaa sopimista. Metsätalouden näkökulmasta vanhat maatalouslaikut nähdään vajaatuottoisina.

Ei tietenkään ole yllätys, että tiukankin suojelun alueiden luonto muuttuu. Alueen joku uhanalaisten lajien suojeluperusteenakin mainittu ryhmä (esim. metsälaitumena olleen puoliavoimen alueen kulttuuriperäinen lajisto) voi taantua tai hävitä, mutta toinen uhanalainen lajiryhmä (esim. lahopuueliöstö) vahvistua. Jälkimmäistä lajijoukkoa voi pitää uutena perusteena suojelulle. Taantuvan lajiston tilanteen luulisi panevan miettimään muitakin suojelun tapoja kuin silleen jättämistä.

Suomen alueet ovat erilaisia suhteessa luontokatoon. Pohjois-Suomen ja merialueittemme rantavyöhykkeen luontoa muuttaa ilmaston lämpeneminen. Syvän maaseudun ympäristöjä on viime vuosikymmeninä muutettu vesistöjärjestelyin, soitten ojituksin ja metsänhakkuin. Joku osa luontoa toipuu muutoksista. Monien eliöiden vielä henkiin jääneet populaatiot ovat edelleen heikkenevässä tilassa.

Luontokadon pysäyttämiseen tähtääviä maankäyttöpäätöksiä taitaa eteläisessä Suomessa eniten löytyä pääkaupunkiseudulta. Helsinkiä saartavista metsistä on suojeltuna tai rajoitetussa käytössä varsin suuri osa, kaksi kansallispuistoa ja suuri joukko pienempiä luonnonsuojelualueita ja virkistysalueita. Vielä ei ole tietoa pääkaupunkiseudun luontokadon pysähtymisestä ja luonnon monimuotoisuuden kääntymisestä kasvu-uralle, mutta maankäyttöratkaisujen luontovaikutusten luulisi alkavan vähitellen näkyä.

Biologinen monimuotoisuus vähenee voimakkaimmin Suomen niillä alueilla, joilta tarvitsemamme kotimaiset luonnonvarat ovat peräisin. Luontokadon pysäyttäminen suojelualueita perustamalla ei sieltä vahvaa paikallista tukea saa. Luonnonvaratalous halutaan säilyttää elämisen mahdollisuutena myös tulevaisuudessa. Sen saattaminen kestäville raiteille – myös niin, että luonnon monimuotoisuus säilytetään – hyväksytään paremmin.

 

4. Kaikki tykkäävät luonnosta. Miksi sen suojeleminen on niin vaikeaa?

 

Seuraavassa tarkastellaan vain niitä luonnostatykkääjiä, jotka toimivat alkutuotannon ja luonnonsuojelun eri tehtävissä.

Yli sata vuotta sitten haluttiin perustaa alueita, jotka jäisivät meille näytteiksi luonnosta ilman ihmistä. Luonnonpuistoja perustettiin tutkimuskohteiksi ja myös luonnon itseisarvon vuoksi. Kansallispuistoihin pääsi katsomaan alkuperäistä luontoa. Niitä tarvittiin vierailevaa ihmistä varten sen verran kuin erilaisia luonnonalueita Suomessa esiteltäväksi oli. Luonnontilaiset alueet haluttiin pelastaa luonnonvarataloudelta, ”viljelykseltä”.

Luonnonsuojelun ajatus laajeni Suomen ja maapallon biologisen monimuotoisuuden säilyttämishaasteeksi viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Havahduttiin myös siihen, etteivät perustetut suojelualueet yksittäisinä laikkuina voineet ylläpitää rajojensa sisällä vallinnutta lajien ja luontotyyppien moninaisuutta. Päihimme iskostunut ajatus suojelun ja talouden vastakkaisuudesta säilyi muuttumattomana. ”Tarvitsemme luonnonsuojelualueita, koska emme osaa toimia oikein luonnon kanssa. Emmekä aio edes opetella.” Suojelualueita tarvittiin lisää ja niiden välille yhteyksiä. Lisäsuojelua vaativat näkivät talouden vihamielisenä luonnontuhoajana. Vastapuolella suojelijoiden vaatimukset koettiin uhkana ja muistutettiin herkästi, että suojelijoillekin näyttää talouden tuottama aineellinen hyvinvointi kelpaavan.

Uusien luontosopimusten päätös maapallon maa- ja vesialueiden jakamisesta suojeluun (30%) ja talouskäyttöön (70%) lieventää vastakkaisuutta siinä mielessä, että ensin mainitusta alueesta vain kolmannes aiotaan suojella tiukasti. Kaksikymmentä prosenttia maa- ja vesialueista halutaan siten suojella mutta sallia niillä myös ihmisen luontoa heikentämätön toiminta. Aikatauluun – luontokato pitäisi pysäyttää viimeistään vuonna 2030 – nähden on kovin vähän esityksiä ja kokeiluja siitä, minkälaista luonnon ja ihmisen rauhanomainen rinnakkainelo näillä alueilla olisi.

Suomen luonnonsuojelu on ollut tiukkaa, ja ankara suojelun ja talouden vastakkaisuus on jakanut osapuolia ja jäykistänyt kummankin ajattelua. Suojelurajauksen ulkopuolella sai touhuta ilman luontohuolia. Suojellut alueet jäivät luonnontilaan usein silloinkin, kun niiden luontoarvon säilyttämiseen olisi tarvittu ihmistä. Helmi-elinympäristöohjelmasta rahoitetaan vaurioituneiden luontokohteiden ennallistamisia, mutta sen kohteiden joukossa on myös jatkuvaa hoitoa tarvitsevia.

 

Kaksi luontosuhdetta

 

Suojelijan ajallinen näkökulma luontoon on varsin usein nuoruusvuosista vanhuuteen kestävän muutaman kymmenen vuoden mittainen. Kun aikuisvuosiin kuuluu tavallisesti myös asuminen eri paikoilla kotimaan kamaralla tai maapallon kolkilla, ei luonnon muuttumiseen saa sellaista tuntumaa kuin paikalleen asettunut viljelijä tai luontotöillä leipänsä tienaava, samalla alueella pitkän uran tekevä ammattilainen.

Suojelun maastoammattilaiset etsivät arvokkaita luontokohteita ja viipyvät kullakin kohtalaisen lyhyen ajan, käyvät vähimmillään vain kerran elämässään. Käsitys luonnosta voi muodostua valokuvamaisista kokemuksista alueista, joista parhaita ehdotetaan suojeltaviksi. ”Luonnon tulee säilyä sellaisena kuin sen ensi kerran näin”. Näin oli varsinkin aikana, jolloin omien maastokokemusten ainoana lisänä olivat metsäammattilaisilta, paikalliselta väeltä ja eränkävijöiltä saadut haastattelutiedot ja vastavalmistuneet Maanmittauslaitoksen peruskartat.

Tilallinen, yhden tai muutaman kunnan alueella toimiva metsäammattilainen tai metsästysseuran jäsen voi myös tuntea luontohuolta. Hänen vahva luontotietämyksensä voi koskea suppeata, kenties vain yhden maatilan kokoista aluetta. Lajien ja luontotyyppien tuntemus voi olla luontoammattilaista vähäisempi, mutta vuosikymmenten mittainen kokemus saman alueen luonnosta ja läsnäolo näkijänä ja tekijänä tuottavat luontoasenteen, joka vallitsee etenkin Suomen maaseutualueilla. Asennetta voi moittia alueellisesti ja lajistollisesti rajoittuneeksi siinä kuin laajojen alueiden luontoarvoja kartoittavan suunnittelijan asennetta ajallisesti rajoittuneeksi.

Kahden näkökulman törmäys voidaan kuvitella kohtaamiseksi, jossa luontokartoittaja esittelee maanomistajalle löytämäänsä uhanalaisen lajin esiintymää. Kartoittaja haluaa turvata esiintymän ja saattaa pitää maanomistajaa sen suurimpana uhkaajana. ”Ei sitä täällä mikään uhkaa” ei riitä häntä rauhoittamaan, ja voi todella olla, että esiintymä on häviämisvaarassa ilman kenenkään tekemisiä tai laiminlyöntejä. Uhanalaislajin populaatioista suuri osa on pieniä, eristyksissä ja heikkeneviä.

Talousmetsiin suhtautumisen katsomuserot näkyvät siinä, että suojelija ei juuri varttuvaa metsää ihastele mutta kauhistuu, kun taloudellisen uudistusiän ohittanut metsikkö hakataan. Metsätalouden ammattilaisen huolet alkavat jo uudistusalalla, ja hyvässä kasvussa olevat nuoret kehitysluokat – jotkut haukkuvat niitä puupelloiksi – ovat ilonaiheita.

Suojelija haluaa, ettei vanhaksi päässyttä metsää enää hakata. Metsäammattilainen haluaa, että metsikkö uudistetaan vasta riittävän vanhana. Vanhan liiton väki kaihoaa menneitten aikojen hakkuukypsyyspykäliä.

Ilmeisesti suurin osa suomalaisista (ja varmaan myös suurin osa maapallon vauraiden maiden ihmisistä) suhtautuu luontoon ilman välitöntä suojelu- tai hyödyntämisajatusta, melko yhdentekevästi ja perehtymättä suuremmin sen kohtaloon. Päättäjille esiteltyjen asioiden läpimeno voi riippua siitä, miten tiedotusvälineiden viestintä suureen enemmistöön vaikuttaa.

EU:n luontostrategian iskulause ”Tuodaan luonto takaisin osaksi elämäämme” saa aika monen suomalaisen ihmettelemään, miten luonto hänen elämässään mitenkään suuremman osan vielä voisi saada. Tuntuu, että lause on suunnattu kaupunkilaiselle, jonka luontokokemus on auton, junan tai lentokoneen ikkunasta nähty maisema tai lomamatkan opastettu luontoelämys.

Suomalaiset suojelualueet on perustettu luonnonsuojelulailla, yleensä pysyvästi ja tiukasti suojelluiksi. Suojelun tiukkuutta on löysennetty pohjoisilla suojelualueilla myönnytyksenä mm. porotaloudelle ja metsästykselle; ei luonnon monimuotoisuuden ylläpidon, vaan alkuperäiskansan oikeuksien, perinteen ja matkailun vuoksi. Eteläpuoliskossa Suomea vastaava kumppanuus on vain suojelun ja luontomatkailun välillä ja tiukka suojelu pohjoista tiukempaa.

Suurin osa maanomistajista hyväksyy metsästyksen alueellaan. Kaikki eivät hyväksy. Eteläisissä kansallispuistoissa metsästys on hyvin rajoitettua. Perustapauksessa vain hirvieläinten ajo ja haitallisten vierasnisäkkäiden pyynti sallitaan. Luonnonsuojelualueen rauhoitusmääräyksissä voidaan metsästys myös kieltää. Metsästysseuralla on toiminnalleen paikallinen tuki, ja varsin usein metsästyksen kieltävällä luonnonsuojelulla sitä ei ole.

 

Kolmas luontosuhde

 

Metsätöitä tekevä tulee työmaalleen ensi kertaa elämässään eikä urakkansa jälkeen sinne enää palaa. Luontokartoittaja tekee selvityksiä ympäristövaikutusten arvioimiseksi alueella, josta hänellä ei ole aikaisempia kokemuksia. Metsäfirman tai lupaviraston työntekijällä on kohdealueeseen yleensä yhtä ainutkertainen kontakti.

Kun lupaprosessin eri vaiheissa ympäröivän alueen ihmiset esittävät omia näkemyksiään, on niiden tieto- ja kokemuspohja toinen, lakiosaamista ja käytettyä kieltä myöten. Näkökulmien erilaisuus vähentää mahdollisuuksia etujensa valvomiseen. Hankkeen suunnittelija puhuu taloudesta ja direktiivilajeista, mielipiteenlausuja elämyksistään ja peloistaan.

Maatalouden työt tehdään ajan ja etäisyyden ehdoilla. Luontosuhde on perinteinen ja parhaimmillaan maalla, joka vanhalta väeltä perittiin ja jonka jälkikasvu aikanaan perii. Metsätöissä on pelivaraa vähän enemmän, ajassa ja tilassa. Ammattilaisen toiminta-alueen kasvua heijastelee metsänhoitoyhdistysten verkon muuttuminen. Ennen yhdistys oli joka pitäjässä ja metsät ja omistajat ammattilaisille tuttuja. Nykyisin yhdistyksen alue voi olla entisen läänin kokoinen tai isompikin.

On melko turha haikailla sen tapaisen luontoon vaikuttamisen aikaa, jolloin tekijä tunsi ympäristönsä ja näki ja koki tekemistensä seuraukset, toimi omalla maallaan tai tutun alueen ammattilaisena. Julkisesti ja metsänhoitomaksuilla rahoitetuilla organisaatioilla oli yleisen edun edistämistehtäviä vielä parikymmentä vuotta sitten. 

 

Rajojen ylityksiä

 

Luontoaktivistille saattaa olla kiusallista tulla kutsutuksi suunnittelemaan urakkaa, jonka tuloksena luonto huomattavasti muuttuu. Jos keskeiset erimielisyydet saadaan ylitettyä (Onko hanke taloushyödyltään niin tärkeä, että luontohaitta pitää vain hyväksyä? Kuinka paljon aikaa ja resursseja luontovaikutusten arviointiin ja lieventämiseen voi kohdentaa?), pitää suunnitella louhimisia, kaivamisia, kulkuväyliä, lähteä metsätyömaalle leimaamaan poistettavia puita ja merkitsemään toimenpiteiltä rajattuja alueita. Luontopainotteinen joutuu päättämään tekemisistä, joiden siunaus tai kirous selviää vasta ajan kanssa – olisipa mukavaa, jos näitä päätöksiä ei tarvitsisi tehdä! Hänelle voi kuitenkin tulla havahduttava kokemus: Nuo, joiden tekemisiä ulkopuolisena arvostelin, miettivät näitä asioita työssään jatkuvasti.

 

5. Voiko suojelupäätöksiä pohjata laji- ja luontopaikkatietoon?

 

Ollaan melko yksimielisiä, että suojelualueiden perustamisen ja käytönrajoitusten tulee perustua todennettuun tietoon niiden luontoarvoista. Siitä johdetaan mieluusti, että jos tietoa ei ole, ei ole suojeluvelvoitettakaan. Tutkijoiden ja harrastajien urakka Suomen faunan ja flooran selvittämiseksi ja seuraamiseksi alkoi yli kaksisataa vuotta sitten. Luontotiedon keruu jatkuu ja muuttuu hallinnon ja elinkeinoelämän tarpeita palvelevaksi ammatiksi. Lajien esiintymisestä saa tietoa sähköisiltä alustoilta. Tilaustöinä tehtävät luontoselvitykset voivat jäädä julkisuudelta piiloon, tilaajan ja luontoammattilaisen omaisuudeksi.

Luontoa muuttavien hankkeiden valmistelun päätöstueksi tehdään luontokartoituksia ympäristövaikutusten arvioimiseksi, tallennetaan paikkatietoa eri lakien suojaamista luontokohteista jne., mutta tiedonkeruun ajankäytölle ja maastotyökilometreille tulee toimeksiantajan määrittämä raja vastaan kovin varhain. Tietoa halutaan varsinkin uhanalaisista lajeista ja luontotyypeistä ja aivan erityisesti niistä, jotka eritasoisissa säädöksissä on suojeltavaksi säädetty.

Maankäyttösuunnitelmaan tehty luontokartoitus antaa varmaankin parhaan tiedon alueen luonnosta, ja hyvin herkästi myös viestitään, että alueen kaikki luontoarvot on nyt selvitetty. Näin ei tietenkään ole.

Ulvilassa on 2020-luvulla vireillä aurinkovoimalahanke, jonka toteutuessa talousmetsää hävitettäisiin paneelikenttien tieltä suunnilleen kuudensadan hehtaarin alalta. Luontokartoitus on tehty parin vuoden aikana kenties normaalia huolellisemmin. Voimalahanke sattui kuitenkin koskemaan aluetta, jonka petolinnustoa on selvitetty harrastajavoimin varsin perusteellisesti ja pitkään, 1960-luvulta alkaen. Osoittautui, että hankkeen aikataulun ja rahoituksen rajoissa kerätty luontotieto ei Ulvilassa selvästikään tavoittanut kaikkea sitä luontoarvoa, jonka aurinkovoimala tuhoaisi.

Ympäristövaikutusarvioinnin selvityksissä löydettiin uhanalaisten lajien esiintymiä. Petolintuihin kuuluvista lajeista tehtiin yksi havainto, varpuspöllöstä. Harrastajan pitkäaikaisessa seurannassa on samalta alueelta varmistettu yli sata hiirihaukan, mehiläishaukan, kanahaukan ja varpuspöllön pesinnänaloitusta. Tiedot poikasrengastuksista ovat Luonnontieteellisessä keskusmuseossa.

Suomen luonnon eliöryhmistä linnusto tunnetaan parhaiten ja linnuista parhaiten riistalajit. Vesilinnuista uhanalaisiksi luokitellaan vuonna 2019 muun muassa äärimmäisen uhanalainen punasotka ja erittäin uhanalaiset tukkasotka ja haahka. Vielä vuosituhannen vaihteessa näiden lajien tilanne arvioitiin Suomessa elinvoimaiseksi, eikä siihenastisen linnustotiedon kokoomateoksessa lajien nopeita kannanromahduksia osattu ennakoida. Jälkikäteen on esitetty syyllisiksi mm. supikoiraa, villiminkkiä, ilmastomuutoksesta aiheutunutta talvehtimisolojen muuttumista ja merikotkaa, jonka kanta on voimakkaasti kasvanut haahkan ennen asuttamien saarten tuntumassa. Merikotkan kannankasvu on puolen vuosisadan mittaisen suojelutyön ansiota. Punasotkan ensimmäiset suomalaiset pesinnät todettiin 1800-luvun loppupuolella.

Jotakin voi aavistella pitkäikäisen selkälokin kannankehityksestä vuosittaisen pesimätuloksen perusteella tai riekon kohtalosta lämpenevän ilmaston ja sen seurausilmiöiden kourissa. Paljon vaikeampaa on suunnitella suojelutoimia eliöille, joiden havaitseminen onnistuu lyhyenä aikana ja olosuhteiden osuessa meille tuntemattomalla tavalla kohdalleen.

Yksittäisten eliölajien esiintymien turvaamisen rinnalle ja ohikin menee merkityksessä lajeille ja lajiyhteisöille tärkeiden elinympäristöjen tila. Suomen uhanalaisten luontotyyppien punainen kirja on valmistunut ensimmäisiä lajeihin keskittyneitä uhanalaisraportteja myöhemmin. Sen merkitys varsinkin tiukasti yhdenlaista elinympäristöä tarvitsevien lajien suojelulle on iso. Luontotyyppien tila ja muuttuminen on helpommin todettavissa. Sen kautta saadaan perusteita myös uhanalaisten lajien suojeluun.

Omistaja saa tietoa metsäkiinteistöstään Suomen metsäkeskuksen toimittaman metsään.fi -palvelun kautta. Kuvion tarkkuudella kerrotaan kuutiomäärät männylle, kuuselle ja koivuille. Muita lehtipuita ei lajilleen määritetä tai ynnätään ne koivun lukuihin.

Luulisi, että kaukokartoitustekniikka ja tekoäly, opittuaan määrittämään männyn, kuusen ja koivun/lehtipuun, olisi koulutettavissa vähän parempaankin. Leppien ja haavan huomattava määrä merkitsee korkeaa luontoarvoa, metsän suhteellisen luonnonmukaista taloushistoriaa tai perinnekäyttöä. Konekuskille tiedon tulisi merkitä tavallistakin huolellisempaa luonnonhoitajan otetta. 

Suojelupäätöksiä voi pohjata tietoon, kunhan saman tien tunnustetaan tietämisemme riittämättömyys ja vähäinen ymmärryksemme lajien elinympäristövaatimuksista. Emme myöskään tiedä lajien populaatiodynamiikasta riittävästi, esiintymisen luontaisesta oikullisuudesta ja siitä, kuinka pitkäkestoisia vahvatkaan, uusia satelliittiesiintymiä (minne? kuinka menestyksekkäitä?) tuottavat, kenties juuri suojelemamme esiintymät ovat.

Riittämättömästä tietopohjasta voi johtua, ettei suojelupäätöksiä tehdä lainkaan tai tehdään ja viestitään, että nytpä homma on hoidettu. Parempaan päästäksemme on esiintymien tilaa seurattava ja turvattava (metsälain 10§ ensimmäisen virkkeen mukaisesti) yleiset edellytykset biologisen monimuotoisuuden kannalta tärkeiden elinympäristöjen säilymiselle, yhtä lailla metsätalouden maalla kuin muuallakin.

Sähköisissä tietokannoissa oleva luontopaikkatieto voi olla avointa, maanomistajan tai hakkuuoikeuden saaneen käytössä tai esiintymän suojelemiseksi salattua. Se voi olla kerätty kauan sitten, kenties silloin, kun metsä- ja luonnonsuojeluhallinto vielä kartoittivat lakienmukaisia luontokohteita. Lajien yksilöt eivät tiedä pysyä viranomaisen piirtämissä rajoissa vaan voivat olla hävinneet tai hakeutuneet muualle. Valtaosa uhanalaisten lajien esiintymistä on kartoittamatta ja säilyy tai hiljaisesti tuhoutuu. Vuosikymmenet sitten järjestelmään viety tieto arvokkaasta elinympäristöstä voi olla paikkansapitävä tänäänkin.

 

6. Auttaako ”vihreä siirtymä” luontoa?

 

Kuntia uusiutuvan energian hankkeet houkuttavat kiinteistöverotuottojen vuoksi. Sijoittamisperusteeksi käy yleisesti, että ”alue on enimmäkseen talousmetsää ja kaukana asutuksesta”. Ympäristövaikutusten arvioinnissa löytyneet liito-oravat ja arvokkaat luontolaikut kierretään. Vähemmän arvokkaan luonnon heikkenemisestä huolestuneita rauhoitellaan, että hankealueen ulkopuolelle luontoa vielä jää.

Ulkopuolisten alueiden omistajille voi yleiskaava määrätä suojeluvelvoitteita. Omistajalle aiheutuvaa tulonmenetystä voi pitää pakotettuna subventiona energiahankkeelle, jollei sitä voimalanrakentaja hänelle korvaa. Alkuvaiheessaan oleva ekologinen kompensaatiomenettely yrittää saada luontohaitan aiheuttajan maksamaan tuottamuksestaan.

Energiamurros etenee vahvoin askelin muuallakin Euroopassa. Yksittäisten ”tuulipuistojen” tai ”aurinkopuistojen” vähäisiksi arvioidut ympäristövaikutukset kertautuvat luonnon muutokseksi, josta tiedämme vasta, kun energiajärjestelmästä (kaivoksista, teistä, voimaloista, sähkön siirrosta, energian varastoinnista, työpaikoista jne.) on tullut peruuttamaton välttämättömyys. Murros rinnastuu lukuisiin viime vuosisadan suuriin saavutuksiin, joiden tuottamia ongelmia ei enää voi poistaa. ”Maapallon yöpuoli on paljon kirkkaammin valaistu kuin vielä vuosisata sitten, ja valon määrä sen kun kasvaa. Aikooko EU tai YK tehdä asialle mitään?”

Luonto voi jäädä sijaiskärsijäksi taisteluissa, joita kunnat teollisuus- ja energiainvestoinneista käyvät. Hankkeet, verotulot ja työpaikat voivat jäädä tulematta, jos sijoittajan luonto- ja ympäristövastuista kovasti huomautellaan. Näkyy kuitenkin merkkejä, että sekä investoijien että kuntien liikahdus paremman luonnon huomioimisen suuntaan olisi meneillään.

Tuuli- ja aurinkoenergian rakentamisen luontohaittojen hyvittämiseen voi luonnonsuojelulain mukainen ekologinen kompensaatio toimia. Vaikka se lakiin tuli vapaaehtoiseksi, voi kunta kaavapäätöksissään ja rakennusluvissaan vaatia hyvitystoimia uusiutuvan energian rakennushankkeilta ja muulta luontohaittoja tuottavalta rakentamiselta. Ratkaisullaan kunta toteuttaa luonnonsuojelulain 11§ mukaista tehtäväänsä. Alueelle investoiva yrittäjä voi esitellä luontohyvityksiä oman ekologisen kestävyyden näyttönään.

Siikaisiin suunnitellaan tuulivoimalaa, jonka vaikutusalueeksi arvioidaan 500 hehtaaria. Sen yhtä myllynpaikkaa tarjottiin Koppelon puheenjohtajan maalle. Tarjouksen tehneelle esitettiin luontohaitan kompensaatioksi sadan hehtaarin luonnoltaan arvokasta metsäaluetta, jonka suojelemisesta se vuosittain maksaisi omistajalle.

Ehdotus torjuttiin. Näyttää pidettävän itsestäänselvyytenä, että kaksi osapuolta voi tehdä kumpaakin taloudellisesti hyödyttävän mutta luontoarvoja heikentävän sopimuksen. Sama ajattelutapa voi olla vallalla kunnissa, jotka vastaavat kaavoituksesta ja päättävät rakennusluvista.

 

Luontomatkailu voi auttaa torjumaan luontokatoa, mutta ei kokonaan sitä pysäytä. Kaikesta arvokkaasta luonnosta ei ole matkailukohteiksi. Väestökeskittymien liepeille syntyneet suojelualueet eivät juuri paranna syvän maaseudun luonnontilaa.

Luontoaktivisteja ja luontomatkailijoita kiinnostamaton ”yhdentekevä” luonto kattaa pääosan Suomesta. Vaikka sen kunkin hehtaarin luontoarvo on vähäinen, muodostuu miljoonista vähäarvoisuuksista kokonaisuus, jonka merkitys luonnon monimuotoisuudelle varsinkin Etelä-Suomessa on suojelualueita suurempi. Sen heikkenemistä luonnonvaratalouden töissä ei kokonaan pysty torjumaan säästämällä vain arvokkaan luonnon laikut.  Suojelualueiden hankinnassa ”yhdentekevyysraja” tulee melko pian vastaan, mutta ei se merkitse, että suojelutta jääviä alueita voisi heikentää lisää. Luonnon tila tulee säilyttää ja parantaa sitä elinkeinotoiminnan yhteydessä, tilannekohtaisesti, vapaaehtoisesti, kiinnostuksesta ja myös tukien ohjaamana.

Suuria alueita jää vaille teollisia vihreän siirtymän ja luontomatkailun siunauksia. Perinteisen luonnonvaratalouden tuloksesta ei lähitulevaisuudessa ole odotettavissa sellaista arvoketjun alkupäähän jäävää tiliä, joka säilyttäisi alueitten elinvoiman ja väestön. Pääomien puutteessa ei juuri muuta mahdollisuutta ole kuin jatkaa alkutuotantoa ihmisistä vähitellen tyhjenevällä maaseudulla, suuremmalla volyymilla, vähemmällä työvoimalla, kaukana maan valtavirroista, pikku hiljaa myös uusiutuvien luonnonvarojen tuottoa, maisemaa ja luontoarvoja heikentäen. EU:n maaseudun kehittämishankkeet ja erityistalousalueen veroedut saattavat voimistaa taloudellista toimeliaisuutta, mutta on vaikea nähdä, että pysyvä ekologinen rakennemuutos niiden avulla toteutuisi.

Vihreä siirtymä auttaa luontoa merkittävästi, jos sen kautta ilmaston lämpenemistä saadaan hillittyä. Elävään luontoon liittyvät ilmasto- ja monimuotoisuuspalvelut saavat vauhtia, jos niihin liittyviin politiikkoihin alueiden tasapuolinen kehittäminen, eräänlainen taloudellis-ekologinen kompensaatio, tulee vahvasti mukaan ja kohdentaa resursseja vihreän siirtymän hankkeista paitsi jääville alueille. Rahoituksen ja tavoitteiden sopii olla kansainvälisesti ja kansallisesti myönnettyä ja määriteltyjä. Rahoitusta sopi myös kerätä nousukiitoon päässeiltä uusinvestointien alueilta. Luontokatoa torjuvien ratkaisujen löytäminen ja niiden kokeilu, käyttöön otto, virheistä oppiminen ja raportointi jääkööt alueille, lisäämään paikallista osaamista ja motivaatiota.

 

7. Suojelun kohteet ja tavat

 

Kuinka rivakka ote luonnon monimuotoisuuden suojelussa saa olla?

 

Luontohuoli on alkuun ollut metsänhakkuiden, maan kaivamisen ja ilman- ja vesiensotkemisen moittimista, enemmän yritys rajoittaa tekemisiä kuin säännellä niitä. Sitä mukaa kun kaivinkoneille ja niiden kuskeille on löytynyt tilausta luonnonhoitotöissä ja ennallistamisissa, on luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen tullut myös tekemistä.

Luontohuoleen tulee uusia sävyjä. Syökö tehosuojelu luonnon mahdollisuuksia säilyä ja muuttua ihan vain omia aikojaan? Onko luontokadon torjunta siihen liittyvine tekemisineen aivan eri asia kuin mielihyväkokemukseni, luonnon kauneus ja rauha? Miten luonnontilaisuutta voi edes tehdä? Vai onko luontohuoli vain eliitin nyrpeyttä hellimänsä aatteen saadessa laajempaa jalansijaa ja sovelluksia?

Luontokadon torjuminen voi näyttää kasvien tai eläinten tarhaukselta. Uhanalaiskasveja siirretään uusille paikoille rakentamisen alta. Paahdelajien yksilöitä pelastetaan metsittyvästä harjunrinteestä harjua leikkaavan valtatienvarren ekosysteemihotelliin tai soramonttuun. Metsäpeuran Kainuun kannasta on siirretty yksilöitä Suomenselälle ja saatu lajin tilanne näin varmemmalle pohjalle.

Myös kansalaisten halutaan vaalivan ja suojelevan luontoa. Pihanurmikon leikkaamista voi vähentää ja antaa sen kehittyä kukkaniityksi. Perhosbaarit, hyönteishotellit, linnunpöntöt ja lintulaudat tarjoavat elämisen mahdollisuuksia luonnon eliöille. Näitä luontotekoja pidemmälle mennään, kun hyvää tarkoittava maallikko siirtää lajien yksilöitä tai osia luonnonympäristöihin. Ekologisia vahinkojakin voi tulla. Ne huomataan yleensä liian myöhään. Suositeltava kansalaisaktiivisuuden linja voisi olla: Hoida ympäristöjä ja tarjoa luonnolle olosuhteita ja mahdollisuuksia mutta jätä siirrot, istutukset, kylväminen ja kitkeminen kasvimaalle ja kukkapenkkiin. Älä tyhjennä turhaa akvaariotasi lähilampeen. Eliöiden yksilöiden ja osien siirtämisen tulee jäädä ammattilaisille, olla vastuullisesti päätetty ja dokumentoitu, toiseksi viimeinen lajisuojelun keino. Viimeinen on huostaanotto kokonaan ihmisen hoitoon.

Otteen kuuluukin olla rivakka, kun luonnonympäristöt ovat työmaana. Rivakkuuteen kuuluu myös hoitaa ilmoitukset, luvat ja kuulemiset kuntoon.  Luontoarvot tulee olla selvitettynä ja huomioituna siten kuin säädökset ja mielipiteet sitä voimistuvasti edellyttävät.  Parhaimmillaan luontovastuu syntyy sisältä ja sen yli, mitä paragraaffeissa lukee. Varovaisuusperiaatetta soveltavien käytäntöjen sopii muodostua osaksi töitten suunnittelua. Luontoarvojen ennakoiva huomiointi, niiden säästäminen ja heikennysten kompensointi tulevat osaksi luonnonvaratyötä. Mitä parempi valmistelu, sitä notkeammin itse töihin pääsee tarttumaan.

Eurooppalaiset ja globaalit sopimukset määrittävät luontovastuun keskimääräisen tason. Ekologinen vapaamatkustus halutaan kitkeä kansainvälisillä sopimuksilla ja yksittäistenkin toimijoiden arjesta, mutta tuskin siitä tykkänään eroon pääsee. Markkinaetua saa, jos pystyy pitämään luonnonvaraelinkeinon taloudellisen pohjan vahvana ja samalla löytämään ja ottamaan käyttöön toimintatapoja ja maankäytön linjauksia, joilla luonnon monimuotoisuus säilyy tai vieläpä terveellä tavalla kasvaa.

Kohtalaisen helppoa luonnon huomioiminen on, kun luontoarvokohteet löytyvät työmaakartalta. Ne sitten vain kierretään. Vaikeampi mutta tavoiteltava ja tärkeä taito on jättää työnsä jälki sellaiseksi, että luonnolle tulleet vauriot itsekseen ajan oloon korjaantuvat. Omia maitaan hallinnoivalle viljelijälle luonnonhoito on yleensä mielenkiintoisempaa ja palkitsevampaa kuin perustaa luonnonsuojelualue ja jättää se hoidotta. Yksilölliset ratkaisut lisäävät monimuotoisuutta, kunhan luonnon antaa pysyä luontona.

Alkutuotannon töitä tekevä voi olla myös luonnontuntija, mutta työtahti vain ei salli hyödyntää osaamista ja pohtia ratkaisuja varsinkaan olosuhteissa (lumipeite, pimeys, väsymys), jotka eivät luontovastuulle ole suotuisia. Vahinkoja tulee. Pimittämistä ja median pikatuomioita parempi on kaikkien tiedostaa, että niitä tulee jokaiselle – myös suojelun suunnittelijalle – ja tutkia ja korjata vahinkoja mahdollisuuksien mukaan, luonnonhoidon, ennallistamisen ja kompensaation keinoin.

Omistajalla voi olla aikaa ja valinnanvaraa harkita töitä ja ajoittaa ne tarkoituksenmukaisesti, nähdä ja suunnitella, seurata luonnontilaa ja reagoida nopeasti varsinkin, jos työmaat ovat lähellä. Omaansa hoitaa huolellisemmin ja haluaa töittensä tuottavan taloudellisen hyödyn lisäksi muitakin hyvinvoinnin aineksia. Luonnonvaratalouden palkkatöissä käydään palkan vuoksi, mutta alalle hakeudutaan myös muiden hyvinvointiodotusten vuoksi.

Ammattimaistuva luontotyö metsässä tai pellolla on tietänyt muutosta myös luonnonoloissa. Lahopuun määrä lisääntyy metsissä luontolinjaustenkin ansiosta mutta myös siksi, että käynnit metsässä harvenevat eikä niiden välillä syntyneelle luonnonpoistumalle ole käyttöarvoa. Omistajan lopettaessa viljelyn voi seudulla viljelyä jatkava vuokrata pellot sitä varmemmin, mitä paremmin ne sijaintinsa ja ominaisuuksiensa puolesta soveltuvat harvoilla käynneillä hoidettavaksi tai valvottavaksi. Perinneluonnon arvoille ei välttämättä ylläpitäjää löydy.

 

Luontotyypit

 

Seuraavassa ei mennä luontotyyppien tieteellisen jaottelun hienouksiin vaan pitäydytään kansankielessä tunnettuihin. Tarkastelemme erityisesti luontotyyppeihin kohdistuvaa ihmisvaikutusta.

Kalliota, suota, metsää, järveä ja jokea voi pitää arvokkaana alkuperäisluonnon lajeille, ahoja ja ketoja – vanhasta suomenkielestä löytää luontotyyppejä lisää – muinaistulokkaiden suojelun väärteinä. Lehto on kumpaakin, alkuperäistä luontoa ja ihmisen tekemää. Metsänarvioija tunnistaa lehdon merkkikasveista, maallikko aukkoisen lehtipuuston ja ruohovartisen kasvillisuuden pastoraali-idyllistä. Nykyisin uhanalaisiksi arvioiduista lajeista suuri osa on lehdoissa. Lajien alkuperäisyyttä on hyvin vaikea selvittää. Varsinkin eteläisten lehtojen lajien on ollut pakko selvitä ihmisvaikutuksen oloissa.

Uudemman ajan luontotyypit satamien painolastikentistä hiekkakuoppiin, sähkölinjoihin, tienvarsiin, kaatopaikkoihin jne. voivat olla alkuperäis- ja perinneluonnon, harvinaisten uudistulokkaiden tai haitallisten vieraslajien keitaita. Maa-aineksen ottoalueet voivat olla luonnoltaan kovinkin kiinnostavia. Hiekkakuopan paahderinne ja pohjan uudissuo voivat kelvata myös uhanalaisille alkuperäisluontomme lajeille.

Ihmisnäkökulma ohjaa haluamaan suojelun kohteiksi monipuolisia ja monilajisia alkuperäisen tai muinaistulokasluonnon alueita, joiden lajisto kuvaa selkeästi niiden luontotyyppejä. Mielikuvat voivat olla lähellä sitä, millaiseksi Suomi on kuvattu sata-kaksisataa vuotta sitten, luonnontutkimuksemme alkuaikoina. EU:n ennallistamisasetukseen liittyvässä mediakirjoittelussa esiintyy yleisesti vuosiluku 1950.

Kalliot ja kivikot ovat säilyttäneet luontaisen tilansa varsin hyvin, suotkin jotenkuten. Jos niiden suojeluun on tarvetta, ei suojelupäätöksen lisäksi tarvita luonnonhoitoa; korkeintaan maastoa kuluttavan liikkumisen torjuntaa. Taivasteitse tulevia uhkia – ilmastonmuutos, typpilaskeuma, UV-säteily – ei suojelurajauksilla torjuta.

Kosteita luontotyyppejä muuttaa pitkään jatkunut metsätalouden tavoite saada jouto- ja kitumaat kasvamaan puuta ja edelleen vallitseva käytäntö muokata metsänviljelyalat vesitaloudeltaan uudelle puusukupolvelle sopivaksi. Vesistöjen perkaukset ja järvienkuivatukset tuottivat ekokatastrofeja mutta aikaansaivat myös uusioluontoa, jonka monimuotoisimpia kohteita on sisällytetty suojeluohjelmiinkin.

Vaurioituneita luontotyyppejä ennallistetaan. Se voi merkitä suo-ojien tukkimista alueilla, missä ojituksesta ei metsänkasvatushyötyä ole ollut tai vaurioittaminen on koskenut erityisen arvokasta suo- tai kosteikkoluontoa. Lintuvesien kunnostuksella saadaan avovesitilaa ja torjutaan umpeenkasvua. Virtavesien kalataloudellinen kunnostaminen ja ennallistamishankkeet parantavat kalojen elinolojen ohella muunkin eliöstön oloja.

Ennallistaminen käy mediaviestinnän termiksi ja voi johtaa (kenties tarkoituksella) kuvitelmaan, että kohteen eliöyhteisön voisi palauttaa sellaiseksi kuin se ennen vaurioitumista oli. Näin ei tietenkään ole. Eliöstön tulevaisuudesta voi olla summittaista tietoa. Joku säilynyt harvinaisuus saattaa elpyä. Hävinneiden palaaminen on sattumanvaraista. Kannattaa ehkä nähdä hoito-, kunnostus- ja ennallistamiskohteet biologisen monimuotoisuuden hoidon ja lisäämisen alueina ilman lukkoon lyötyä listaa niiden tulevasta lajistosta.

Jos ennallistamisella haluaa palauttaa vaurioituneen luontokohteen lähelle entistä tilaansa, saattaa olla hyvä harkita ”viimeksi vaurioitettu – ensiksi ennallistettava” -järjestystä. Tänään ojitettu suo tai lähteikkö säilyttää lajistonsa varmimmin, jos ojat tukitaan huomenna eikä vuosikymmenien päästä.

 

Metsät

 

Metsätöissä suuri osa arvokkaista luontokohteista havaitaan vasta, kun niitä on heikennetty. Paras tilanteen arvioija on avohakkuualan metsittäjä. Aukon muokkauksen, maankuivatuksen ja metsänviljelyn työlistalle sopii tulla myös luontoarvon kehittäminen ja luontovaurioiden korjaaminen. Etelä-Suomen asutuilla mailla avohakkuut eivät merkitse metsäluonnon täystuhoa – eivät aikaisemmatkaan sukupolvet siihen polttamalla tai hakkaamalla ole pystyneet.  Heikennettyjen kohteiden mahdollisimman välitön tunnistaminen kuuluu metsän ekologiseen terveydenhoitoon ja metsätalouden luontovastuunkantoon. Yleensä riittää, kun luontokohteen säästää enemmiltä vaurioilta ja varmistaa, että tieto kohteesta menee myös omistajalle ja tuleville hoito- ja hakkuukeikkojen tekijöille.

EU:n luontostrategia patistaa suojelemaan vanhoja metsiä, ja niiden tuntomerkeistä on poliittinen sopimus. Vanhat metsät ja vielä vanhemmiksi luettavat ”ikimetsät” aiotaan jättää luonnontilaan. Kumpaakin luonnehdintaa voi luonnonystävä tai aktivisti käyttää ihastuksensa ilmaisuna sellaisestakin metsästä, jonka käytön historiasta löytyy kirjallista tai muisteltua tietoa ja maastossakin näkyviä merkkejä.

Tiukasti suojeltavaksi harkitun metsän sopivuutta saattaisi olla paikallaan aprikoida myös mittaamalla kuinka kaukana – vuosina tai kilometreinä – kohde on ikimetsästä. Löytyykö edellisistä puusukupolvista merkkejä elävinä puina, keloina, liekoina, tervaksina tai sammalen peittäminä kohoamina? Sen tapaiset alueet voivat sopia vieressä olevan suojelumetsän laajennukseksi, vaikka olisivat avohakattujakin.

Käsityksemme metsän luonnontilaisuudesta on ajalta, jolloin majavan, hirvieläinten ja paljolti myös suurpetojen vaikutus luontoon oli metsästyksellä saatu olemattomiin. Nyttemmin ne, palanneina, palautettuina tai vieraslajeina muuttavat metsäluontoa suuntaan, jonkalainen on vallinnut kauan ennen luonnontieteellisen tutkimuksemme alkua.

Metsän alkuperäislajistoa säilyy talousmetsässäkin ja elpyy lyhyenkin hengähdystauon mittaan. Lajien, luontotyyppien ja rakennepiirteiden säilyminen ja elpyminen aiheutettujen muutosten jälkeen sopii ottaa suojelustrategiankin ohjeeksi. Millainen metsä on paras suojella jättämällä se ihmisen tekemisiltä rauhaan? Miten metsää tulee tai sopii käyttää, jotta sen tähän asti säilynyt eliöstö ei heikkenisi? Seuraava luokittelu tarkastelee muutettuja metsiä niiden luontoarvon säilyttämisen tai lisäämisen kannalta, parhaasta heikoimpaan.

A. Metsäluontoa ovat muuttaneet vain hakkuut. Puuta on viety, muttei tuotu mitään tilalle. Nykyinen puusto ja muu eliöstö periytyy suurelta osaltaan ikimetsäajoilta, puusto ehkä läheltä kerättyjen siementen kylvöistä. Hakkuuala on voitu kulottaa. Maaperää on vaurioitettu vähän tai ei ollenkaan. Hakkuut ovat olleet talvella. Metsässä voi olla jäänteitä lahopuista ja tervaskantoja luonnonmetsän ajoilta ja myös, koska hakkuissa on korjattu vain rahapuut. Puulajijakauma voi harsintojen jäljiltä olla vinoutunut.

Kuvatun kaltaisia metsiä on vielä paljon, mutta niiden ala vähenee nopeasti. Suojeltavaksi ne ovat helppoja: Jääkööt silleen. Ennallistamisen hoitaa aika. Jos metsän puusatoa ajatellaan edelleen korjata, säilyy metsäluonto parhaiten jatkuvassa kasvatuksessa. Jäävä puusto hoitaa maankuivatuksen, eikä metsäluonto muutu ojituksen, hakkuualan muokkauksen ja jalostetun taimiaineksen takia.

B. Metsä on ollut säännöllisessä talouskäytössä hakkuiden, polttoviljelyn, laidunnuksen ym. kohteena. Puuttomalle tai harsitulle alalle kasvaneessa metsässä on lehtipuita tai jäänteitä niistä ja muista valopuista. Männyntyvien oksa-arvet vihjaavat aikojentakaisista olosuhteista. Kiviläjät, kasvillisuuden muinaistulokkaat, ruohovartisen kasvillisuuden runsaus, paikannimet, muinaisjäännökset, niittylatojen rauniot, piikkilanka ja Maanmittauslaitoksen varhaiset ilmakuvat kertovat alueen entisestä käytöstä ja nykytila luonnon elpymisestä ja muuttumisesta käytön loputtua.

Tämän tapaisen metsän säilyneen, vahvistuneen, kenties tulokkaana saapuneen eliöstön säilyttäminen tiukan suojelun taktiikalla on hankalaa. Olemassa olevien luontoarvojen säilyttäminen edellyttäisi metsän perinteen mukaista käyttöä. Metsätaloudessa halutaan lehtipuun osuutta kasvattaa, ja näihin metsiin se varsinkin sopii. Avohakkuun jälkeen kasvuun lähtevää luontaista puustoa sopii alkuvaiheen hoitotöissä jättää viljelylähtöisten puiden joukkoon, riistatiheiköiksi ja kasvatettavaksikin puustoksi.

C. Metsän vesitaloutta on muutettu puuston kasvamiselle edulliseksi ja heikennetty suoluontoa, lähteitä ja tihkupintoja. Nykyisillä märillä tai vedenvaivaamilla uudistusaloilla ojitusmätästys muuttaa metsäluontoa edelleen. Maankuivatuksen laiminlyönti voi toisaalta tuupata avohakkuualan soistumispolulle.

Maankaivamisen heikentämää metsäluontoa voi yrittää ennallistaa. Varsinkin rehevien ja lähteisten korpityyppien kohdalla on syytä varovaisuuteen. Lähteensilmä voi olla luontoaarteensa ojituksen takia menettänyt, mutta sen osia voi elää ojan lähdevettä tihkuvalla kivennäismaalla..

Turvemaiden metsänhoito muuttuu, kun pitää torjua turpeen hiilen karkaamista ilmaan pitämällä kuvio puustoisena. Osa ojitusalueista saattaa jäädä soistumaan, ja niitä voidaan myös ennallistaa suoksi.

D. Hakkuualalle on uusi puusto perustettu jalostetuista viljelytaimista. Saadaan parempaa metsänkasvua ja kenties paremmin lämpenevän ilmaston kestäviä puuyksilöitä. Sertifioidussa metsätaloudessa ulkomaisten puulajien kasvatusta on rajoitettu. Suurin osa avohakkuualoista uudistetaan nykyisin viljelytaimilla.

Kasvava suuntaus on kehittää uusi metsikkö jalostettujen istutustaimien ja luonnontaimien sekametsäksi. Metsikön kiertoajan mittaan saattavat monenlaiset metsänhoidon opit ehtiä tulemaan jos menemäänkin.

E. Plantaasimetsä on perustettu istutetuista puista aikaisemman peltoviljelyn, maanläjityksen, turpeenoton tms. alueelle. Muu eliöstö on jäänne metsitystä edeltäneeltä ajalta tai levittäytynyt ympäristöstä.

Muun Euroopan alueella plantaasimetsiä on enemmän, ja niitä perustetaan myös ilmastosyistä. Suomessa lähes kaikki uudet metsiköt perustetaan avohakkuun jälkeen ”metsään, josta puut vielä puuttuvat”. Aivan muunlaiseen ympäristöön, turvejätölle tai pellolle perustettuja uusiometsiä on jonkin verran. Erityisempää luontoarvoa ei niillä pitkään ole.

(F. Metsälliseen kielipeliin kuuluu myös ”puupelto”. Termi tarkoittaa yleisimmin metsää, jonka kuvioiden puustot ovat viljelylähtöisiä, tasaikäisiä ja tasaharvoina hoidettuja. Luonnon monimuotoisuutta lisää, jos puuston tiheikköjä ja harvakkoja on vaihtelevasti. Riistatiheiköitä suositellaan jätettäväksi metsänhoitotöissä.)

Metsälaki tavoittelee biologisen monimuotoisuuden säilymistä talousmetsissä, ja siihen ohjataan myös suositusten ja metsäsertifioinnin keinoin. Jatkuvan kasvatuksen metsänhoitotapa voi olla perusteltu paitsi turvemailla ilmastosyistä, myös luontoa suojelevilla perusteilla sellaisilla kuvioilla, jotka hakkuun jälkeen voivat tuottaa tervettä ja kasvupaikalle luonteenomaisen puulajin ainespuuta ilman viljelyperäistä taimilisää.

Metsän luontoarvot saattavat olla jäljellä voimakkaankin ihmiskäytön jäljiltä. Kun alue todetaan luonnoltaan arvokkaaksi, saattaa suojeluajatuksia herätä. Olisiko suojelutarpeesta ollut samaa mieltä, jos olisi metsän nähnyt viisikymmentä tai sata vuotta sitten? Luontoarvoja voi tulla metsän aikataulussa nopeastikin, ja ihminen voi niiden tulemiseen vaikuttaa paitsi tekemättömyydellään myös teoillaan. Silleen jättävän luonnonsuojelun ja vain puun tuottamiseen tähtäävän metsänhoidon väliin jää toimintatapa, jota sopii kutsua luontoarvojen kehittämiseksi tai peräti tuottamiseksi.

Hakatun metsän arvottaminen luonnonsuojelullisesti mitättömäksi aiheuttaa hitaan ja epäsuoran luontovahingon, kun rakkaan retkeilymaastonsa menettänyt tuomitsee sen oman ajallisuutensa mitassa ikuisesti pilatuksi.  Parempi olisi tarkastella luontoarvojen kehittymisen mahdollisuutta samantapaisin ajatuksin kuin avohakkuualalle tulevaa metsää miettivä ammattilainen. Suojelun tavoiteprosentiksi sopii sata, kunhan samalla luopuu putkinäköisestä metsän jakamisesta luonnon ja talouden erillisiin reviireihin.

Metsätaloudelliset kannustimet ohjaavat yksityistä metsänomistusta kansantaloudellisesti hyväksi koettuun suuntaan. Rahoituksesta osa käytetään luonnonhoitoon, luonnontilaa parantaviin töihin tai arvokkaan metsäkohteen määräaikaiseen suojeluun. Ilmaston lämpenemistä torjuvat metsälliset toimet ja ekologinen kompensaatio voivat tulevaisuudessa olla omistajalle tuloa tuottavaa metsätaloutta. Vastuullisen puun tuottamisen lisäksi metsätalouteen voi tulla ansaintamahdollisuuksia, joissa metsäluonnon monimuotoisuus on ensisijainen tavoite tai päätavoitteen ohessa kertyvä lisä.

Olisiko kokonaistaloudellista tukea metsikön puuston kasvattamista nykyisin suositeltua 60-80 vuoden ikää vanhemmaksi? Pidemmällä kiertoajalla saadaan luontohyötyä, suurempi keskimääräinen elävän puuston hiilivarasto ja vuosittain myös vähän enemmän ainespuuta kansantaloudelle, jos kiertoaika on varhaisten metsäperiaatteiden mukainen, suurimpaan hakattavan puun määrään tähtäävä. Jos pidempi metsikön kiertoaika on yhteiskunnallisesti suotava ilmaston, luonnon ja metsien puuntuoton kannalta, sopii sen mukaista metsänhoitotapaa tukea siinä kuin muutakin yleisen edun mukaista metsätaloutta. Tuensaaja voi vaikka maksaa vuotuisen vakuutuksensa metsän myrsky- ja hyönteistuhojen varalta.

Kun metsänhoidon suosituksia päivitetään, saattavat ilmasto- ja luontokysymykset olla vahvemmin esillä myös siellä, missä metsätöitä tehdään, ei pelkästään toimenpiteiltä rauhoitettujen kohteiden luettelona. Suositusten siirtyessä vähitellen käytännöiksi voi eteläsuomalainen talousmetsäluonto säilyttää biologisen monimuotoisuutensa tason ekologisesti kestävän metsätalouden oloissa. Tiukasti suojeltujen metsien alueverkko on täydentävä metsäekosysteemin ylläpidon väline, ei metsäluonnon säilyttämisen päävastuun kantaja.

 

Viljelykset, ravinteiden kierrätys ja luonto

 

Peltoviljely on ollut taistelua tuhohyönteisiä ja rikkakasveja vastaan historiansa alusta alkaen. Ruokamme on suurimmaksi osaksi jonkun ammattilaisen viljelemää ja jalostamaa, ja sen osuus kasvaa sitä mukaa kun merenelävien kannat ja maaseutuyhteisöjen omavaraistalous vähenevät. Kannattaa siksi olla varovainen esittäessään luonnon monimuotoisuutta lisääviä peltojenkäytön mullistuksia. Suomen maabrändityöryhmä ehdotti vuonna 2010, että puolet Suomen pelloista olisi luomuviljeltyjä vuonna 2030. Nykyään näyttää kysymys enemmänkin olevan, mitkä pellot ylipäänsä ovat viljeltyinä tulevilla vuosikymmenillä.

Peltoluonnon biologisesta monimuotoisuudesta halutaan säilyttää hyvislajit kiuru, kuovi, töyhtöhyyppä ja pientareiden ja ojienvarsien kukkaloisto ja hävittää pahikset, joiden pitkän listan alkupäästä löytyvät muun muassa homeet, kirvat ja hukkakaura. Tekniikat, joilla jälkimmäisiä torjutaan, eivät välttämättä säästä viljelijälle hyödyllistäkään eliöstöä.

Hyvästä öljy- ja hernekasvien ja kuminan sadosta sopii osaltaan kiittää pölyttäjähyönteisiä. Niiden hyvinvoinnista sopii kantaa huolta myös silloin, kun lohkoilla kasvatetaan vähemmän pörriäisiä tarvitsevia kasveja.  Marjanviljelijä tarvitsee pölyttäjien apua satonsa varmistamiseen joka kesä. Tarhamehiläisistä voi sitä saada, mutta pääosa ekosysteemipalveluita tuottavista hyönteisistä tulee siitä luonnon reservistä, jonka on onnistunut säilyä hyönteisille monin tavoin vihamielisessä maailmassa.

Hyönteisiä, hyviä ja pahoja, tulee ilmojen teitä pitkienkin matkojen päästä. Maa- ja puutarhataloudelle hyödyllisiä lajeja elää omilla kulmillamme varsinkin siinä harvapuustoisessa ja pensaikkoisessa tilassa, joka ennen oli laajana vyöhykkeenä pellon ja metsän välillä. Alkutuotannon tehostumisen myötä sen ala on pienentynyt kapeimmillaan ojaksi, jonka yli loikkaa tehokkaasti hyödynnetyn pellon reunasta puuta tehokkaasti kasvavaan metsään. Peltojen keskellä olevat metsäsaarekkeet kelpaavat hyönteisparatiisiksi sitä huonommin, mitä vahvemman puuston ne päälleen ajan oloon saavat. Viljelyteknisen haitan ne muodostavat ja raivataan mahdollisuuksien mukaan pelloksi.

Luontokadon eteneminen näkyy hyönteismaailmassa paitsi uhanalaisina lajeina myös koko hyönteisbiomassan vähenemisenä. Autoilijan ei enää tarvitse raaputtaa ötököiden jäännöksiä tuulilasista.  Hyönteisten väheneminen on maailmanlaajuinen ilmiö. Yksi selitys vähenemiselle on ”tehoviljely” (tavaksi on tullut pitää tehokkuutta pahana asiana) ja siinä käytetyt torjunta-aineet. Toinen selittäjä on ilmaston lämpeneminen. Vaikutukset näkyvät nopeasti hyönteisissä, joiden yksilöt vaihtuvat uusiin kullekin lajille ominaisen sukupolvien kierron aikataulussa.

Ei ole todennäköistä, että maatalouden eurooppalaisiin tai kansallisiin tukiin tulisi hyönteiskadon torjumiseen merkittävästi vaikuttavia välineitä. Maatalouden tulevaisuusnäkymässä ei myöskään näy tuottajalähtöistä liikahdusta luomu- tai puutarhaviljelyn suuntaan. Luonnonarvokauppaa sopii soveltaa yksittäisiin ratkaisuihin, joilla lisätään maatalousluonnon monimuotoisuutta ja käynnistetään siihen liittyvää kokeilutoimintaa.

Jos pellosta halutaan satoa, pitää sen ravinnetilan olla kunnossa. Lannoittamisen ja sadonkorjuun välisen ajan olosuhteet eivät ole hallittavissa niin, että sadon mukana pellosta saisi saman määrän ravinteita kuin sinne niitä lannoitteissa meni. Ravinnetasetta yritetään parantaa. Karkaavat ravinteet rehevöittävät vesiä ja ovat viljelijälle hukattua rahaa.

Olisiko mahdollista kierrättää ravinteita toimin, jotka samalla ylläpitäisivät maatalousluonnon monimuotoisuutta? Vesistöjä ja ojanvarsia jo reunustavat suojakaistat ovat yksi käytössä oleva keino.

Risusalaoja toimii salaojan tapaan mutta toimii myös vesien ja ravinteiden varantona. Se pohjustetaan esim. risuilla, risunipuilla, hakkeella tai biohiilellä ja luodaan umpeen. Vesiä suodattavan materiaalin pintaan muodostuva filmimäinen kerros toimii ravinteidensieppaajana. Salaojan päällä kasvatetaan syväjuurista monivuotista kasvillisuutta, marjapensaita, vadelmaa tai energiakasveja. Risusalaoja ei muodosta peltoviljelylle avo-ojan tapaista kulkuhaittaa mutta lisää peltoluonnon monimuotoisuutta. Päälle kasvaneen marjasadon ja biomassan korjaaminen on vaivatonta, ja ravinteet saadaan niiden mukana kiertoon.

Maaseudun jätevesihuoltoon on kehitetty pienpuhdistamoja ja laajennettu viemäriverkostoa. Umpisäiliöiden jätevesiä viedään tankeissa keskuspuhdistamoille. Hygienia- ja terveyshaitat vähenevät, ja ravinteet saadaan talteen niin hyvin kuin tekniikkaa ja tahtoa riittää. Jos vielä seuraa ravinteiden matkaa, saattaa niitä löytää vaikkapa taajamien viheralueilta, läjitysalueilta, hulevesistä … ja vesistöistä.

Risusalaoja voi siepata ravinteita myös kotitalouksien jätevesistä. Säiliö lähtöpäässä voi olla tarpeen puhdistamisen ajoittamiseksi kasvien ravinteidenoton mukaan. Tulopäässä oleva lammikko kerää loppuja ravinteita vesikasvillisuuteen ja toimii puhdistustuloksen testialueena. Jätevesiä ei saa käyttää sellaisenaan kaupallisessa viljelyssä, mutta risusalaojan päälle kasvaneen biomassan sisältämien ravinteiden kierrättämiselle vastaavia esteitä tuskin on.

 

Perinneluonto

 

Suuri osa kulttuurivaikutteista luontokohteista on maatalouspoliittisten tukien ulottumattomissa. Sellaisia ovat esim. vanhat kaskimaat, useimmat laidunmetsät ja suuri osa merensaarista, kaikki muuttumassa vähitellen havupuuvaltaisiksi metsiksi. Maatalouden ympäristöllisten tukien tavoitteissa vesiensuojelu on tärkein, ja käytetyn rahan ja saavutetun tuloksen mittaaminen onnistuu jotenkuten. Perinneluonnon monimuotoisuuden säilymisen mittaaminen on vaikeampaa.

Perinneluonnon hoitaminen vanhoin työtavoin on kallista varsinkin, jos laiduneläimistä ei hoitoapua ole. Perinnelajeja elpyy ja ilmaantuu myös ympäristöihin, joita nykymaailman tarpeisiin pidetään avoimena, yleensä konevoimin. Kantaverkkoyhtiö Fingrid ja Maa- ja kotitalousnaiset haluavat voimalinjojen alustoja muutettavan lammaslaitumiksi (https://www.maajakotitalousnaiset.fi/maisemapalvelut/suunnittelupalvelut/fingrid-perinneymparistot). Saadaan ainakin kolmenlaista hyötyä: Johtolinjaa ei tarvitse raivata, sitä käytetään karjatalouteen ja perinneluonnon monimuotoisuus säilyy ja elpyy.

Teitten reunoja niitetään, valtateitten varsilla leveältikin. Niillä menestyy ja niille hakeutuu perinnelajeja ihan ilman viherrakentajan ponnisteluakin.

Itseuusiutuva energia

Maatalousmaiseman synnyttänyt ja säilyttänyt vanha elämäntapa ei jatku ainakaan niin laajana, että perinnelajit säilyisivät dynaamisina populaatioiden verkostoina vuorovaikutuksessa muun luonnon ja ihmisen kanssa. Luonnontilaan jäävät alueet rehevöityvät, heinittyvät, puskittuvat ja metsittyvät. Tuottavaksi tarkoitetut alueet viljellään tai muutetaan talousmetsiksi.

Maisemaa ja osaa perinnelajeista voi säilyttää nykyoloissa sillä kalustolla, joka monelta viljelijältä jo löytyy, maataloustraktorin tai kaivurin ja tarkoituksenmukaisten työlaitteiden, esimerkiksi niittosilppurin tai joukkokäsittelykouran avulla. Murskaavalla kalustolla saadaan kasvillisuus matalaksi mutta jätetään ravinteet ja energia lihottamaan maaperää kasvimassan mädätessä. Mitä suurempi osa kasvillisuudesta saadaan talteen ja hyötykäyttöön, sitä parempi.

Risuenergian keruu maatalousympäristöistä tukee jo maaseutuluonnon monimuotoisuutta ja vaalii maaseutumaisemaa. Korkeampi luontotavoite voi merkitä töitä sellaisilla kohteilla ja sellaisina vuodenaikoina, jotka energiatiliä tavoittelevalle eivät ole tuottoisia. Luontoperustainen tuki voi tällaisissa tapauksissa olla paikallaan.

Metsän hiilinielua halutaan kasvattaa ja sitä varten puuntuotannollisesti vajaatuottoiseksi tuomittuja metsätalouden maita, entisiä laidunmaita, halutaan kasvamaan puuta. Rajankäyntiä luontoarvojen säästämisen, ruoantuotannon huoltovarmuuden ja maiseman säilyttämisen kanssa tulee. Jos laitumet ja niityt jäävät silleen, metsittyvät ne vähitellen muutenkin.

 

Lajisuojelu

 

Toimet, joilla merikotka on pelastettu ja saimaannorpan tilanne vakiinnutettu, ovat mahdollisia pienelle joukolle ikonisia lajeja. Niiden suojelun onnistumisella on vahva vaikutus kansalaisten keskimääräiseen luontomyönteisyyteen. Useimpien lajien suotuisaa suojelutasoa voidaan ylläpitää tai tavoitella turvaamalla niiden elinympäristöjä.

EU:n luontodirektiivin listalta löytyy Suomessa melko yleisiäkin lajeja, joiden elinympäristöjen turvaamisvaatimus johtaa hankealueiden luontokartoituksiin. Liito-oravan, viitasammakon, lepakoiden ja eräiden sudenkorentolajien huomiointi nielee yksityistä rahaa ja on yhteiskunnallisesti ihan yhtä kallista kuin pelkästään verovaroilla rahoitettuna. Samoja lajeja käytetään myös tekosyynä hankkeiden vastustamiseen, vaikka niihin ja muihinkaan lajeihin kohdistuva suojeluhuoli ei kummoinen muuten olisikaan.

Lajisuojelu on asiantuntijoiden ja luonnonsuojelua työnään edistävien viranhaltijoiden sydämenasia. Työ kohdentuu lajeihin, jotka ovat valistuneellekin maallikolle ja päättäjälle suurimmalta osalta tuntemattomia. Päätöksenteko tapahtuu tiedollisen epäsymmetrian oloissa. Tieto lajin esiintymisestä, elinpaikkavaatimuksista ja uhista ovat asiantuntijoilla. Päättäjät nojautuvat heiltä saatuun tietoon tai epäilevät sen luotettavuutta.

Lajisuojelun oman ryhmänsä muodostavat aivan erityiselle, ehkä myös uhanalaiselle luontotyypille tai rakennepiirteelle ominaiset lajit. Niiden menestys voi olla täysin riippuvainen yhdestä kasvilajista, tietynlaisen lahoasteen kuolleesta puulajista tms. Suojelu-urakka helpottuu ja onnistuu maallikoltakin, kun hankalasti havaittavan ja tunnistettavan lajin sijaan voi huolehtia sen olosuhteiden tarjolla olosta.

Hyönteistutkijain kesäretkellä löytyi haapapölkyistä rakennettu rakoliiteri. Eräät joukosta asettuivat tuijottamaan liiterinseinää ottaakseen kiinni toukkakäytävän reiästä ilmaantuvan pistiäisen sen aikuiselämän ensi minuuttina. Lentoon päästyä kiinni saaminen olisi ollut mahdotonta. Tutkijoita kutsuttiin leikkimielisesti ”seinähulluiksi”. Maanomistaja sai kehuja, kun oli tehnyt rakoliiterin haavasta.

Uhanalaisia eliölajeja ei tarvitse suojella sen takia, että joku erityisesti haluaisi ne kokonaan hävittää. Esiintymiä kuitenkin tuhoutuu. Yksittäiset vahingot jäävät yleensä sekä aiheuttajalta että ulkomaailmalta huomaamatta tai kuitataan hiljaisuudella. Ympäristövaikutusten arviointimenettelyyn kautta etenevät hankkeet arvioivat luontovaikutuksiaan laatusanoin, teettämiinsä selvityksiin tukeutuen. On diplomaattisempaa arvella hankkeella olevan vähäisiä luontovaikutuksia kuin esittää lukumääräarvio tuhoutuvista hömötiaisen tai hiirihaukan pesinnöistä ja jättää tykkänään murehtimatta täpläpapurikosta, herttakaksikosta ym. lajeista, joiden mahdollinen kannanheikkeneminen on vasta aluillaan.

Uudistushakkuita tehdään Suomessa vuosittain suunnilleen sadan tuhannen hehtaarin alalla. Voidaan karkeasti arvioida, montako mehiläishaukan, hiirihaukan ja kanahaukan pesää niissä tuhoutuu. Lisävahinkoja välttäisi, jos metsäyritys tai metsänhoitoyhdistys, saatuaan tiedon ilmiselvästä petolintureviiristä, laittaisi harkitusti tietoa myös ammatillisille kumppaneille, naapurimetsien omistajille ja alueen linnustoa tutkivalle harrastajalle. Luontovahingoista kertominen viestii korkeammasta vastuunkannosta kuin niiden pimittäminen olemattomiksi.

 

Elinympäristöjen tekeminen

 

Perinneympäristöjen hoitamista nykykonein voi pitää epäpyhänä tapana säilyttää luonnon monimuotoisuutta samoin kuin tietoista uusioympäristöjen kehittämistä perinneluonnon keitaiksi. Vanhat perinneympäristöt ovat syntyneet välttämättömyydestä. Voimalinjojen alustat ja aurinkovoimaloiden paneelikentät ovat nykypäivän välttämättömyyksiä, ja vaikkeivat olisikaan, tarvitaan vain vähäinen tietoisuusloikka nähdä ne ja muut uusioympäristöt myös luontoalueina.

Koko perinneluontomme on ihmisen ja tuotantoeläintensä jäljiltä ilman, että suuresti olisi välitetty raadannan ekologisista sivuvaikutuksista. Järvienkuivaukset ja uittoperkaukset synnyttivät lintuvesiä, maa-aineksenotto ekolokeroita monien lajien vallattavaksi. Metsätalouden töissä tehdään jatkuvasti ympäristöjä jollekin osalle eliöstöämme. Avohakkuuala on ekosysteemi, joka lyhyen aikaa tarjoaa valoa ja resursseja jollekin luonnon osalle ennen taimikon vakiintumista. Tietoisesta luonnon monimuotoisuutta lisäävästä elinympäristön valmistelusta käy esimerkiksi avohakkuualan kulotus. Ennen se oli pelkästään metsätaloutta, nykyään työvaltaisuuden ja paloturvallisuuden takia tuettu metsän- ja luonnonhoitotyö. Luontohyödystä ei etukäteistä lajilistaa pysty tekemään.

Voisiko tietoisesti muunnella luonnonvaratalouden töitä niin, että samalla lisätään mahdollisuuksia luonnon monimuotoisuuden lisääntymiselle? Säilyttävän luonnonsuojelun rinnalle tulisi alueille ja töidentekijöille monimuotoisuuden tuotekehityksen paikka samalla, kun työt tehdään markkinaehtoisesti, säästöjä aikaansaaden, veroja maksaen ja korkeintaan sen verran tukia vastaan ottaen kuin alkutuotantoa muutenkin on tapana tukea.

·         Kasvualustaa järviruo’osta

Järviruoko on yleistynyt rantojen laidunnuksen loppumisen ja vesien rehevöitymisen takia. Kun ruokoa aletaan kerätä ja valmistaa kasvualustaksi, menettävät kaulushaikara, ruskosuohaukka ja viiksitimali elinympäristönsä. Riittävän monesti toistetun niiton jäljille saattaa kehittyä matalakasvuinen, monilajinen rantaniitty ja sen lajisto. Luontohyöty voi olla monin verroin suurempi kuin ruovikkolajeille aiheutettu haitta.

·         Epäonnistuneista suo-ojitusalueista rahkasammalkasvattamoja

Rahkasammalta kerätään, säkitetään ja toimitetaan kasvualustaksi. Kihniöllä ja ympäristökunnissa toiminta alkoi kymmenkunta vuotta sitten. Keruu sai kielteistä julkisuutta. Ottaminen oli alkanut suolla, jonka luonnontilaisuusluokka arvioitiin sellaiseksi, ettei sinne olisi lainkaan pitänyt koneilla mennä.

Kihniöllä ensimmäinen rahkasammalen ottokierros on jo takana. Kartan ilmakuva näyttää korjuujäljet, mutta maanpinnan tasalta arvioituna ei luonnontilan järkkymistä helposti huomaa. Tupasvilla on runsastunut, ja rahkasammal on alkanut kasvaa mätäsväleissä. Rahkasammaltuotannon kiertoajaksi on arvioitu 30 vuotta. Vedenpinnan korkeuden kanssa on oltava tarkka. Liian märällä suolla eivät välipinnan ja rahkamättäiden lajit kasva. Suovarvut ja kitumänty valloittavat ottoalueet, jotka kuivuvat liiaksi esim. suonreunojen ojitusten takia.

Jos suo on alkuun luonnontilainen, heikentää elävän rahkasammalkerroksen kaapiminen luontoarvoja. Luontopositiivisempaa tapaa kokeillaan: Metsänkasvatusta varten aikoinaan ojitetun mutta siihen kelpaamattomaksi osoittautuneen suon vesitalous ennallistetaan ja saadaan suo kasvamaan jälleen rahkasammalta. Jäkäläturvekankaan vettämisen rahkasammalkasvattamoksi luulisi olevan luonnonvaratalouden, luontoarvojen, vesiensuojelun ja ilmaston kannalta parempaa maankäyttöä kuin kituvien puitten kasvattaminen. Rahkasammalen tuotantoalue pidetään märkänä, ja hiilivuoto sen turvealustasta on huomattavasti vähäisempi kuin puuntuotantoa varten ojitetulta suolta.

Rahkasammalen tuotantoon ennallistettavaksi kelpaavat ojikot saattavat olla pohjavesialueiden reunoilla. Ojitukset ohjaavat sadevedet alemmas päästämättä niitä suotumaan maaperään, ja sillä ilmeisesti on vaikutuksensa pohjaveden tason monin paikoin todettuun alenemiseen. Harjujen tms. muodostumien liepeillä saattaa olla paikallaan miettiä ojitushyödyt ja -haitat uudemman kerran ja miettiä rahkasammalen kasvattamista pohjavesivarannon säilyttävänä maankäyttötapana.

·         Järvimutaa maanparannukseen

Järvimudan nosto peltojen maanparannukseen on ollut perinteinen tapa hyödyntää rehevien järvien biomassankasvua. Järvienkunnostuksesta saatavien ruoppausmassojen vastaavaa hyötykäyttöä on alettu miettiä uudelleen. Järven kasvattama eloperäinen aines käy edelleen maanparannukseen ja kasvualustaksi.

Lintujärven luontoarvot ovat monesti seurausta aikojentakaisesta vesistöjen järjestelystä. Ympäristöhallinnon ratkaistavaksi saattaa tulla, estävätkö nykyiset luontoarvot järven biomassankorjuun, vai voiko järveä muuttaa kohti aikaisemmin vallinnutta tilaansa. Vastaavia kunnostustöitä tehdään suojelluilla lintujärvillä ilman elinkeinoperustetta. 

·         Sinisiiven ekolokerot

Luontokirjassa kuvataan sinisiipilajin häviämisuhkaa ja sen torjumista. Jäljellä olevat esiintymät ovat harjujen ja saumamuodostumien vanhojen ja metsittyvien sorakuoppien rinteillä. Tekijä pohtii soveltuvien elinympäristöjen luomista lähialueille tavoitteena saada laji leviämään niille.

Jäljellä olevat sinisiiven esiintymät ovat olleet maa-ainesyrittäjän elinkeinonharjoituksen kohteina. Harjujen ja vastaavien geologisten muodostumien maa-aineskäyttöä paheksutaan. Sinisiiven ympäristön hoitotarpeen kuvaus johtaa kuitenkin ajattelemaan, että kaivinkoneella voisi olla käyttöä lajin säilyttämisponnisteluissa. Huolellisella luontoarvoja lisäävällä elinkeinotoiminnalla voi tässä olla tilaisuutensa yhteistyössä ympäristöhallinnon kanssa.

·         Lammaslaidun tai kosteikko aurinkovoimalan yhteyteen

Vanhakantainen tapa perustaa tuotantoalue on löytää tarkoituksenmukainen metsä- tai peltoalue, raivata se ja rakentaa tilalle tarvittavat kulkuväylät, tuotantorakenteet ja tekninen huolto. Siinä kaikki.

Hanketta edeltävä ympäristövaikutusten arviointimenettely on askel parempaan. Kestävyysmurroksen toimintatavat ovat monelta osin vielä hahmottumatta, mutta niihin voisi kuulua myös se luonto, joka tuotantoalueelle jää, kehittyy tai kehitetään.

Aurinkovoimalan paneelien alle voi kehittyä uusioluontotyyppejä, joiden eliöstö voi voimalan maapohjasta riippuen olla sekoitus paikallisen ekokatastrofin yli säilynyttä ja sen jälkeen luonnon teitä alueelle saapunutta. Huonommassa vaihtoehdossa aluetta käyvät valtaamaan haitalliset vieraslajit. Paljon parempi ei ole yritys viherrakentaa aluetta sille yhtä lailla vieraalla kasvillisuudella.

Kasvillisuus täytyy pitää matalana, ja lampaat tekevät sen. Turvejätölle perustettu paneelikenttä voi alkaa kasvaa hieskoivua. Vedenpintaa säätelemällä aluetta voi kehittää soistuvaksi sarakasvien ja sammalen avosuoksi, jolloin mekaaninen raivaustarve vähenee.

·         Voimalinjan alustan perhosparatiisi

Sähköverkon omistaja ei omista johtokäytävää mutta saa pitää linjan alustan kasvillisuuden matalana ja kieltää omistajalta sähkönsiirtoa vaarantavan johtoalueen käytön. Puusto raivataan yleensä urakoitsijavoimin. Se kuuluu maanomistajalle, joka harvemmin on kiinnostunut taimikokoisesta puusta.

Voimalinjan alusta on puuston raivauksen ansiosta kelpo paikka monelle perinnelajille varsinkin seuduilla, missä rintamaiden metsät olivat vielä joku aika sitten laitumina. Maa- ja metsätalouden tukien piirissä ne eivät ole.

Voimalinjojen alustoista voi soveltuvilla paikoilla tulla vielä parempia perinneluonnon keitaita, kunhan maanomistajan ja sähköverkon omistajan yhteistyötä tähän suuntaan kehitetään, kenties ympäristöhallinnon hiukan tuuppimana. Johtoalueen raivaus, biomassan poisto ja haketus tuottavat pienehkön määrän bioenergiaa. Muutaman hoitokerran jälkeen kasvillisuuden matalana pitäminen onnistuu halvemmalla maataloustraktorin ja kesantomurskaimen tai niittosilppurin avulla.

Metsätalouden vesiensuojelutarkoitukseen rakennetut ojituskatkot, pintavalutuskentät ja laskeutusaltaat sopivat voimalinjan alle. Turvemaan ennallistaminen tai ennallistuminen suoksi vähentää linjanalustan raivaamistarvetta.

·         Avohakkuualan luontoarvot

Lain kriteerit täyttämättömät tai huomioimatta jääneet luontoarvokohteet huomataan usein vasta hakkuun jälkeen. Kosteikon tunnistaa ajokoneen jättämistä syvistä painaumista, kuivan lehdon laikut kasvuun ryöpsähtäneistä lehtopensaista ja hernekasveista, tihkupinnat kirjavasta sammalpeitteestä.

Luontokohde vaurioitui, kun puut hakattiin – näin kenties on tapahtunut Etelä-Suomessa jo monesti. Tällä kertaa vaurio voimistuu, jos uudistusala maan kuivattamiseksi ojitusmätästetään. Istutustaimien kasvun turvaaminen voi olla vaikeinta paikoilla, missä metsäkasvillisuus on monilajisinta.

Monissa laskelmissa avohakatun metsän puuntuotantoarvo on miinusmerkkinen. Missä tarvitaan maankuivatusta ja taimikon tavallista työläämpää varhaishoitoa, puuntuotannollisen metsätalouden kannattavuus on vielä heikompi.

Avohakkuualan luontolaikkujen säästäminen uudistamisponnistuksilta ei välttämättä kasvata tulevaa metsätiliä mutta säästää metsikön alkuhoidon euroja. Jos uudistamisvelvoitetta valvovalta viranomaiselta löytyy ymmärrystä, voi vaikeimmat kohteet jättää omia aikojaan metsittymään ja niiden luonnontila palautumaan.

·         Kalliolouhoksen luontoarvot

Vanhojen kalkkilouhosten tienoot ovat kasvillisuuden aarreaittoja. Tien, rautatien tai vesiväylän halkaisemaan kallioleikkaukseen saattaa tulla varsin kiintoisaa lajistoa jo muutamassa vuosikymmenessä, valo- ja kosteusoloista ja kivilajista riippuen.

Onko mahdollista miettiä louhoksen luonnontilan kehittymistä tulevien kymmenien – satojen vuosien mittaan? Ylikaltevat, varjo- ja valorinteet ja valuvan ja läpi tihkuvan veden kohdat voivat luontotietoisen toiminnanharjoittajan jäljiltä lisätä kalliopintojen eliölajiston kirjoa ajanoloon.

·         Tienvarsien hoito ja luontoarvot

Tienvarsien kasvillisuus pidetään matalana liikenneturvan takia. Ravinteet kulkeutuvat vesistöihin, jos murskattua kasvillisuutta ei tienvarresta poisteta. Myös luontoarvon lisäämiseksi tienvarret sopii hoitaa biomassaa ja ravinteita poistaen. Ajan oloon hoito helpottuu, kun matala, karun alustan kasvillisuus säilyy ja ravinteilla lihotettu väistyy. Vieraslajiongelma lienee opettanut, että tienvarret eivät kaipaa kylvöjä eivätkä koristeistutuksia. Maisemallinen arvo tuskin heikkenee. Metsäteitten ja vähäisen liikenteen tienvarret tuottavat itseuusiutuvaa ja helposti korjattavaa bioenergiaa.

·          Vesisammalen kasvatus ja korjuu

Ravinteikkaissa vesissä menestyviä sirppi- ja kuirisammalia käytetään jätevesien puhdistamiseen ja kasvualustana. Luonnonvesistä tapahtuva korjuu on osoittautunut teknistaloudellisesti hankalaksi.

Vesisammalta voi kasvattaa tarkoitusta varten rakennetuissa altaissa, joista sammal saadaan korjattua rannalta käsin esim. pitkäpuomisella kaivinkoneella. Niitä voi rakentaa esim. peltojen niskaojien tai laskuojien yhteyteen. Altaat voivat samalla toimia pelloilta tulevien vesien puhdistusaltaina, vesilintujen pesimäympäristöinä ja viljelyalueiden monimuotoisuuslaikkuina.  Sammalaltaat voivat käydä myös säätösalaojituksen vesivarastoiksi.

 

8. Kevytsuojelu – OECM

 

Englannin kielestä peräisin oleva OECM-kirjainyhdistelmä ennakoi niin suurta luonnonsuojelupolitiikan muutosta, että termille pitäisi keksiä suomenkielinen vastine. Ehdotuksemme on ”kevytsuojelu”. Sitä käytetään seuraavassa OECM:n kanssa tai sijaan.

YK:n Montrealin luontokokous velvoitti jäsenmaitaan suojelemaan oikeudellisesti maa- ja merialueistaan kolmekymmentä prosenttia, mistä kolmanneksen tiukasti. Oikeudellinen ei-tiukka suojelu merkitsee siten kahdenkymmenen prosentin maa- ja vesialalla luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä luontoa heikentämättömän talouskäytön yhteydessä.

Suomessa on kansainvälisiin luontosopimuksiin reagoitu lähinnä toteamalla, että koko maamme maa-alueista on tiukasti suojeltu jo enemmän kuin strategiat vaativat. Kevytsuojelun alueista ja niiden käytön ja suojelun keskinäisestä mitoituksesta ei suunnitelmia ole juuri tihkunut.

Suomi on määritellyt valtakuntansa pinta-alasta lähelle kahdeksankymmentä prosenttia metsätalouden maaksi ja rajannut sen piiriin suunnilleen kaiken, mikä ei ole rakennettua maata, peltoa, suojelualuetta tai silkkaa vettä. Metsätalouden maan käyttöä säätelee metsälaki, jonka ensimmäisessä pykälässä on asetettu tavoitteeksi edistää metsien käyttöä niin, että myös niiden biologinen monimuotoisuus säilytetään. Toisena tavoitteena lausutaan, että ”metsät antavat kestävästi hyvän tuoton” määräämättä mitenkään, että sen pitää kertyä puusta. Kakkospykälään on kerätty määritelmiä, mutta metsätalouden määritelmää ei siitä löydy. Metsäkeskuksen tehtäväksi asetetaan laissa mm. ”metsiin perustuvien elinkeinojen edistäminen”. Näkökulman kaventuminen pelkästään puuhun on perinteen paineesta, virkaväen koulutuksesta ja puusta saatavan taloushyödyn ylivoimaisuudesta juontunut maantapa.

Metsän olemassaolon tarkoitusta ihmiselle ja maapallolle kannattaisi tarkastella viimeistään nyt, kun sen tuottamien elintärkeiden hyötyjen kokonaisuus alkaa vähitellen kirkastua. Metsätalouden viranomaisen on syytä tarkastella hallinnoimaansa aluetta talouden ja luonnon monimuotoisuuden mahdollisuutena ja ilmastokriisin ratkaisijana ilman, että puuntuotantoa pidetään etusijalla ja kaikki muu mietitään vasta sitten. Määritelmään sopii kirjata vastuu siitä maankamarasta ja biosfääristä, jonka suuri osa on maamme alkuperäistä luontoa ja jonka käyttö tuottaa hyvinvointia tuottamatta pysyvää menetystä yhdellekään toiselle metsän tarvitsijalle.

Puuta tuottavan metsätalouden kehittäminen sellaiseksi, että sen alueella luonnon monimuotoisuus jäävittömästi todennettuna säilyy, merkitsee vähintään sertifiointijärjestelmien mukaista metsätaloutta. Yksittäiset metsänomistajat ja metsäyritykset voivat haluta luontoarvojen vielä parempaa huomioimista. He saattavat vaatia sitä myös metsäpalveluiden toimittajilta, jotka valtaosan metsissä tehtävistä töistä tekevät. Monimuotoiset toimintatavat metsässä tuottavat kokonaisuutena riittävät edellytykset luonnonkirjon säilymiselle, kunhan lakien ja sopimusten pohjataso on tukeva.

Kevytsuojelun alueiden määrittelyn tulee olla ekologisesti tarkoituksenmukainen. Niitä voi yrittää rajata myös vähimmän yhteiskunnallisen vaivan tietä, mutta pelkästään valtion, kuntien ja seurakuntien maista on vaikea löytää hehtaareja, joiden kaavoittaminen kevytsuojeluun riittäisi luontokadon torjumiseen. Metsätalousmaan kitu- ja joutomaista muodostuu lähes kahdenkymmenen prosentin pinta-alaosuus. On vain kovin vaikea nähdä, miten niidenkään julistaminen kevytsuojelluiksi tuottaisi lisää luontohyötyä. Ne ovat jo lähes rauhassa metsätaloudelta. Alueiden rajaamista vaikeuttaa suuresti myös, jos niihin hyväksytään vain jo todetut arvokohteet ja hylätään voimalinjat, valtatienvarret ym. epäpyhät uusioluonnon muodostumat, niiden lajistoa edes selvittelemättä.

Suojelun ja luonnonvaratalouden perinteinen ristiriita voi siirtyä kevytsuojelualueille ja merkitä niillä suojelupainotuksen voimistuessa käytönrajoituksia ja vähittäistä elinkeinotoiminnan näivettymistä. Vakiintuneen luonnonvaratalouden jatkumisen ja suojelun tasapainottelu säilyttää vastakkaisuuden. Kummankin tavoitteet voivat jäädä saavuttamatta.

Koko OECM-alan luontoarvojen säilyttäminen suunnittelemalla toimenpiteet ja rajoitukset, korvaamalla tulonmenetykset, myöntämällä tukia ja valvomalla niiden käyttöä ja luontotulosta ei ole mahdollista. Myös kevytsuojelun alueella luonnonvaratyön tulee olla markkinaehtoista, eikä suojelurajauksesta saa tulla taloudellista tappiota omistajalle. Luonnonvaratalouden pitää vain muuttua luontokadon aiheuttajasta sen pysäyttäjäksi – ei mikään pieni askel mutta välttämätön.

Kuinka hyvin metsätalouden maan käyttö ja käytönohjaus jo toteuttaa ne maailmanlaajuiset linjaukset, jotka oikeudelliselle ei-tiukalle OECM- tai kevytsuojelulle sopimuksissa asetetaan? Ja jollei toteuta, minkälaista kestävyysmurrosta metsätalouden maan käytölle vielä tarvitaan huomioiden, että siihen muutenkin tullaan voimistuvasti paneutumaan? Määrittämällä metsätalouden maa EU:n ja YK:n päätösten mukaiseksi suomalaiseksi kevytsuojelun alueeksi saadaan eräitä huomattavia etuja:

·         Metsätalousmaan oikeudellinen rajaus ja hallinnointi on jo järjestetty.

·         Viranomaistyö alueiden määrittelemiseksi ja kaikki vaiva niiden rajaamisesta, lainsäädännöstä, maanomistajien kuulemisesta, oikeustapausten ratkomisesta jne. voidaan välttää.

·         Suomalaista metsätaloutta tullaan harjoittamaan kevytsuojelun alueella, mikä merkitsee huolellista töiden suunnittelua ja luontovaikutusten seurantaa. Eteläisen Suomen metsät ovat suurimmalta osaltaan olleet voimakkaan talouskäytön kohteena, ja niiden tuleva (ei vielä nykyinen) talouskäyttö voi turvata luontoarvoja jopa paremmin kuin metsän luonnontilaan jättävä tiukka suojelu.

·         Voidaan välttää uusjako kevytsuojeltuun ja jäljelle jäävän intensiivisen puuntuotantotalouden maahan, jonka hyötyjen ja haittojen kokonaisuus ei välttämättä olisi luonnolle sen paremmin kuin taloudellekaan hyvä.

·         Suomalainen metsätalous kehittyy kansainvälisesti vastuullisena ja kestävänä toimijana. Kirjaamalla metsätalouden maa sopimuksissa tarkoitetuksi OECM-alueeksi vahvistuu alan mainekuva huomattavasti. (Metsäsertifioinnista ei kansallista mainebonusta saa, koska järjestelmät ovat maailmanlaajuisia.)

·         Jos metsätalouden maata aletaan hallinnoida kevytsuojelun alueena, kirkastuu sen merkitys myös ilmastolle ja luonnolle. Kitumaan, joutomaan ja vajaatuottoisuuden leimat poistuvat. Asutuksen läheiset metsät voivat olla maisemallisesti tai perinneluonnoltaan arvokkaita ja käyttöä ja hoitoa vaativia, vaikka puunkasvu ja hiilinielu ovat pieniä suhteessa kasvupaikkatekijöihin. Metsätalousmaa voidaan nähdä myös aineettomien palveluiden ja muun kuin puuhun perustuvan luonnonvaran hyödyntämisen mahdollisuutena.

 

9. Luontotyö ja luontopalvelut

 

Jos luontotyöksi luetaan laji- ja luontopaikkatiedon keruu, luonnon hoito ja ennallistaminen ja jätetään tutkimus, kasvatus ja valistus sivuun, rajautuu se perinteiseltä osaltaan verovaroin tai aatteen palon voimalla tapahtuvaksi. Rahoitus ja volyymi vaihtelevat huomattavasti siten kuin päättäjien luontoahdistus ja paineistus muuttuvat ohjelmiksi, sopimuksiksi ja talousarvioiden euroiksi. Julkinen raha kulkee pääosin Metsähallituksen ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten kautta, oman talon luontoväelle tai urakoita saaville palveluntoimittajille.

Viljelijät saavat EU:n ympäristöperusteista tukea luonnonhoitoon ja monet toimijat rahoitusta lyhytkestoisiin luontohankkeisiinsa. Markkinaehtoista luontotyötä tehdään teollisuushankkeisiin liittyvissä ympäristövaikutusten arviointiprosesseissa, joihin liittyviin luontokartoituksiin palkataan ammattimaista luonto-osaamista. Aktivistien luontotalkoot kattavat melko pieniä aloja maamme kamarasta. Asenteisiin niillä on suuri vaikutus.

Tuottajajärjestö MTK:n perustama Luontoarvot.fi -palvelu on tarkoitettu yksityisten luontoarvojen tuottajien ja niitä tarvitsevien kohtaamispaikaksi. Sopimuksen voi tehdä suuresta suojeluteosta tai aivan vähäisestä yhden puun säästämisestä, miksei myös luontoa auttavasta työsuorituksesta. Tarjolla on myös palvelua, jonka avulla metsänsä FSC-sertifioinut omistaja voi käyttää koko metsälönsä puuntuottamiseen ja tilata sertifikaatin edellyttämät suojelu- ja erityistoimet muualta. Palvelut käyvät esimerkiksi innovaatiokuplinnasta, jonka synnyttämien asioiden kukoistusta tai hiipumista on vaikea ennustaa.

Hoidettavat luontokohteet sijaitsevat hajallaan. Metsähallituksen ja ELY-keskusten omalla väellä tehdyn luontotyön kustannuksista suuri osa tulee jo matkoista, ja pienialaisenkin kohteen luonnontilan inventointiin tai hoitoon tarvitaan työpäivä tai pidempikin rupeama. Luontopalveluita voi saada lähempääkin, mutta erityisempää osaamista vaativa ja virkavastuullinen työ merkitsee suurta matkakustannusten osuutta. Vaihteleva julkinen rahoitus näkyy luontotyön määrän muutoksina ja keskeytyksinä.

Kaikki luonnonvarojen kanssa tehtävä työ on laajassa mielessä luontotyötä. Luontotietoa tarvitaan niissä jatkuvasti enemmän. Maan- ja vedenviljan, energian ja maa-ainesten tuottamisen ja maarakentamisen oheen sopii myös maisema-, ilmasto- ja luontopalveluiden tulla ja muuttua luontevaksi osaksi luonnonvaraelinkeinoa. Erityisen arvokasta on työ, joka jatkaa asujien perinteistä ja voimakastakin läsnäoloa kulttuuriluonnossa, sekä tekijänä että myös tekemistensä jälkiä miettivänä. Maaseudun säilyttäminen elävänä ihmisten asumisen ja työn paikkana tukee luontokadon pysäyttämistä – ja päinvastoin. ”Onnellinen se seutu, jonka maisemissa luonto ja kulttuuri ovat kauniissa sopusoinnussa” (Reino Kalliola).

 

Metsästys  luontopalveluna

 

Metsästäjät ja riistanhoitajat tekevät luontotyötä selvimmin hävittäessään haitallisia vierasnisäkkäitä, minkkiä ja supikoiraa. Kiistanalaisempaa on, ovatko hirvieläinten kannan hallinta, suurriistavirka-apu ja vesilintujen keinopesien rakentaminen luontotyötä. Metsästys on enemmän kalliinpuoleista harrastusta kuin työtä.

Yksittäisillä pienehköillä suojelualueilla metsästys saattaa olla kielletty, ja maanomistuksen moninaistuminen voi merkitä lisää metsästyskieltoja. Kielto tuottaa metsästysseuralle hankaluuksia varsinkin, kun hirvieläinten metsästys perustuu enenevästi saaliin pysäyttävän koiran käyttöön.

Maanomistajalla on vähemmän syytä metsästyksen kieltämiseen, jos seura voi osoittaa toimivansa kurinalaisesti ja ottavansa vastuuta myös luontokadon torjumisessa. Metsästysalueensa reikiintymistä voi seura torjua kehittämällä yhteiskuntasuhteitaan. Riistatalouden ikivanhaan historiaan kuuluvat myös riistavarantoa vaalineet päätökset ja toimet.

Petteri Orpon hallitusohjelmassa luvataan tarkastella mahdollisuuksia sovittaa yhteen metsästystä ja muuta luonnonsuojelualueiden virkistyskäyttöä. Yhteensovittamisen konkreettista tarvetta on melko vähän siinä mielessä, että metsästys ja muu virkistyskäyttö osuvat erilaisiin maastoihin ja eri vuodenaikoihin eivätkä suuremmin häiritse toisiaan.

·         Metsästysoikeus on maanomistajalla. Valtion suojelualueilla päätösvaltaa käyttää tapauksittain Metsähallitus ja sallii ja valvoo metsästystä niin, että se tapahtuu luonnon monimuotoisuutta heikentämättä. (Pohjoisessa tosin kinataan, myykö Metsähallitus lupia löysästi, rahaa ansaitakseen.)

·         Suojelualueiden lähellä asuva metsästäjäyhteisö tuntee alueensa ja voi olla rakenteiden, kulkuyhteyksien ja luontotiedon ylläpidossa ja hälytystehtävissä hallinnoijan ja viranomaisen paras kumppani.

·         Satunnaisiin suojelualueiden ylläpitoon liittyvät tehtävät voidaan tapauskohtaisesti saada läheltä, pienemmin matkakustannuksin.

·         Metsästäminen suojelualueella on normaalia näkyvämpää, valvotumpaa ja kurinalaisempaa ja siirtää myönteisiä metsästyksen toimintatapoja muuallekin.

·         Suojelualueet ovat yleensä maaseutualueilla, missä metsästyksellä perinteenä ja vapaa-ajan harrastuksena on vahva asema. Paikallisyhteisön myönteisyys tai kielteisyys suojelualueiden perustamiselle on vahvasti kiinni siitä, miten metsästys suojelualueella jatkuu.

·         Jos metsästystä suojelualueilla suunnitellaan helpottaa, sopii samalla neuvotella saatavista luontopalveluista metsästysmahdollisuuksien laajenemisen vastineeksi, modernin diiliajattelun tapaan. Mitä suojelualueet saavat seuroilta metsästysmahdollisuuden laajenemisen vastineeksi?

 

Virheitä voi tulla ja niitä voi tulla silloinkin, kun ei mitään tee

 

Laissa kielletään erikseen lueteltujen lajien esiintymien ja arvokkaiden luontokohteiden tuhoaminen. Luontotyötä tekevän on hankittava tietoa niiden tuntomerkeistä ja esiintymistä. Tietojärjestelmien avoimesta datasta löytyy luontopaikkatietoa siten kuin tietoa maastosta on saatu, virkapäätös kohteen arvosta tehty, tieto esiintymistä saatettu julkisuuteen jne. 

On huomioitavia kohteita, joista luontotyön tekijää on informoitu tai hyvin uhanalaisten lajien esiintymiä, jotka salataan mutta pitää silti turvata. Niistä voi tulla tieto, kun metsänkäyttöilmoitus on jätetty ja kaikki valmista urakkaan. Enemmän taitaa olla kohteita, joista tieto järjestelmiin menisi, jos riittävä asiantuntemus ja virka-asema paikalle sattuisi osumaan. Eroja on myös siinä, onko kohteen vahingoittamis- ja heikentämiskielto voimassa aina vaiko vasta, kun virkapäätös on tehty.

Vastuu painaa sekä konetyötä luonnossa tekeviä että suunnittelu- tai kartoitustöissä kulkevia. Jälkimmäisillä voi olla koulutusetua luontoarvojen osaamisessa, eikä kartoituksia taida lumiseen aikaan olla. Arvokkaan luontokohteen kirjaamatta jääminen mahdollistaa rikkomuksen. Kohteiden kirjaamiseen voi vaikuttaa myös oma luontoasenne tai sen kallistuminen toimeksiantajan etujen mukaiseksi. Varsin kapea päätöksenteon pelivara kartoittajallakin on. Selvittelyyn osoitetuilla ajalla ja resursseilla tehdään maastotyöt ja saadaan tietoa, mutta viestinnällistä vastuuttomuutta on väittää, että kaikki luontoarvot tulisivat näin selvitetyiksi.

Konetyön tekijät joutuvat mahdottomaan tilanteeseen. Luontovastuun vähättely ja ”sattuuhan sitä”-hyssyttely voi käydä ahdistuksen hoitoon, mutta sillä voimistuu myös luonnon huomioinnin moraalikato. Lain säätäjää velvoittava oikeuden ja kohtuuden vaatimus ei toteudu konekuskin kohdalla, jos yhteiskunta ei järjestä tietotaustaa luontoarvojen riittäväksi huomioimiseksi tai tunnusta, ettei sellaista voi täysin edellyttää. Tietämättömyys ei vapauta noudattamasta lakia, mutta lain säätäjän tulee kantaa myös vastuu siitä, ettei lain noudattaminen ole ylivoimaista sille varsin pienelle väestönosalle, joka ainoana lakeja käytännössä soveltaa.

Nollatoleranssi on kerrassaan toimimaton linja luontotyössä. Luonto toimii kaoottisesti, ja ihmisen läsnäolo sen toiminnassa on yksi osa kaaosta. Realistisempi vaihtoehto on kehittää ”ei nettohäviötä” (no net loss) -tapaisia ratkaisuja sen sijaan, että elättelemme ”ei yhtään luontovahinkoa” -illuusiota. Luontovahinko tienteossa, kallionmurskauksessa ja turpeenottoalueella on peruuttamattomuuden asteessaan vakavampi kuin uusiutuvan luonnon töissä, ja niihin soveltuu kompensaatiomenettely. Metsänkäsittelyn luontotiliä pitää tarkastella mieluummin koko palstan, metsälön tai vielä suuremmalla alueella.

Voiko luontovahingolle saada vakuutuksen ja miten sen riski, toteaminen, omavastuu ja kulloinenkin vahinkoarvio ja korvaussumma määriteltäisiin? Voiko työnsä hyvää luontolaatua osoittanut metsäkoneyritys saada alennuksia vakuutusmaksuihinsa? Maailmalta löytyy esimerkkejä sairausvakuutuksen pakolliseksi säätäneistä valtioista. Vakuutukseen liittyvät ihan vastaavat kysymykset ovat markkinoilla saaneet ratkaisunsa.

Luontovahinkovakuutusta odotellessa jäävät jäljelle ohjauskeinot, joilla luonnonvarataloudessa päätöksiä tekevät kiinnostuvat työmaansa luontoarvoista ja näkevät työssään myös ne – toimivat kuin rekkakuski, joka vie kuorman perille mutta varoo myös, ettei kolhi muita tienkäyttäjiä. Kustannuksia tulee, mutta niin tulee työterveyshuollosta ja lomaoikeuksistakin. Ne siirtyvät ja sekoittuvat talouteen.

 

10. Kestävyysmurros

 

EU:n biodiversiteettistrategian voimalauseen (”Tuodaan luonto takaisin elämäämme”) mitä-se-on -selitys ehkä on, että kaikkeen tekemiseemme ja varsinkin luonnonvaratalouteen tulee kuulua biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen ja lisääminen. Askeleita tähän suuntaan kutsutaan kestävyysmurrokseksi.

Luonnon suojelemisen perinne sisältää syyllistämistä ja kieltämistä ja johtaa ajattelemaan luonnonsuojelun olevan riitasuhteessa kaikkeen muuhun tekemiseen. Esimerkkejä löytyy kosolti. Poikkeuksen näyttää muodostavan luontomatkailu. Alueet saavat taloushyötyä kansallispuistoon tulevista vierailijoista.

Luonnonvaratyötä tekevä tai suunnitteleva voi kokea syyllistämispaineita ja reagoida niihin pimittämällä tekemisiään, nolostelemalla tai käyttäytymällä rehvakkaan överisti. Jos tekemisellä on vahva yhteiskunnallinen ja taloudellinen selkänoja, on parempi kehittää tapoja tehdä työt luontoa säästäen tai peräti luontoarvoja tuottaen. Yhteiskunnalliseen selkänojaan kuuluu myös luontovastuu.

Jos toivottu kestävyysmurros on toteutuakseen, luulisi luonnonvaraelinkeinon silloinkin olevan tehokkuudeltaan ja taloudeltaan nykyisenkaltaista. Luonnon monimuotoisuus huomioidaan paremmin, pidättäydytään heikentämästä arvokkaita luonnonympäristöjä ja käytetään ja kehitetään mahdollisuuksia säilyttää, ennallistaa, kompensoida ja lisätä luontoarvoja.

Haavekuva kestävyysmurroksesta voisi olla luonnonvaratalous, joka vastaa alansa luontolaadusta niin kattavasti, ettei luonnon asiantuntijaa tai viranhaltijaa tarvita kolmanneksi pyöräksi operaatioihin mukaan, teettäjän ja tekijän suunnitelmia sorkkimaan. Ennen kuin siihen päästään, pitää kestävyysmurroksen olla todennetusti osa toimijoiden arkea ja työtä, jonka luontolaadusta, voitoista ja tappioista tiedotetaan omistajille ja julkisuuteen.

Elinkeinotoiminnassa kestävyysmurrosta ennakoi metsätaloudessa tapahtunut toimintatapojen muutos ja maankäyttöhankkeisiin liittyvä lupamenettely. Niitä pidemmällä ollaan, kun ne rajaukset, jotka hallinnollisen päätöksen seurauksena aiheuttivat toiminnanharjoittajille odottamattomia kustannuksia ja töiden viivästymisiä, on edeltä käsin selvitetty ja otettu huomioon. Uusi suhteemme luontoon näyttäytyy kestävyysmurroksessa samantapaisena muutoksena kuin työelämää uudistaneet kahdeksantuntinen työpäivä ja viisipäiväinen työviikko.

Luontoalueita silleen jättävä politiikka tukee suuntausta, ettei toiminnanharjoittajan tarvitse olla kiinnostunut luonnon monimuotoisuudesta. Jääköön se luonnontuntijoille, viranomaisille ja kansalaisille.  Tämä ei ole kuitenkaan koko elinkeinotoiminnan luontosuhteen koko kuva.

Merkitseekö hyvin sisäistetty kestävyysmurros, että kansainvälisten luontosopimusten mukaisten alueiden osoittaminen elinkeinotoiminnan täyden tai osittaisen kiellon alueiksi onkin rajoittavan luontopolitiikan viimeinen taisto? Jos tavoite on saada toiminnanharjoittaja kiinnostumaan luonnon monimuotoisuudesta ja toimimaan sitä vaalien, sopii hänen oppimisympäristökseen parhaiten se missä hän elinkeinoaan täysillä harjoittaa – siellä, missä hän on itse hankkinut tiedon luontoarvoista ja miettinyt, miten ne voi turvata. Maa-ainesyrittäjän murskeauman seinämään asettuneesta törmäpääskykoloniasta lähtee hälytys lintuväelle, ja aumasta tulee tilapäinen rauhoitusalue. Avohakkuuala kulotetaan. Viljelijät kehittävät perinneluonnon hoidon ratkaisuja tukialueiden ulkopuolellakin. Biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen ja lisäämisen työkalupakki on vielä kovin kevyt, mutta siihen voi tulla sisältöä sitä mukaa kun luonnonvaratoimijoiden kiinnostus aiheeseen kasvaa.

Muutos on jo alkanut. Tarvitaan vielä paljon lisää yhteistyötä luonnonvaratalouden ja suojelun asiantuntijoiden välillä ja molempien vuorovaikutusta käytännön toimijoiden kanssa. Luontoväen osaamisella on käyttöä maaseudun ja luonnonvaratalouden töissä ja päinvastoin: luontoväen sopii vastaanottaa oppia talouden ja alkutuotannon toimijoilta ja kehittäjiltä. Millä keinoin ylläpidän luonnon monimuotoisuutta samalla kun työni on tuottavaa? Samaan tapaan kuin yritys huolehtii yhteisönsä hyvinvoinnista lystipäiviä ja pikkujouluja järjestämällä, voi sen yritysvastuun ja mainekuvan tärkeäksi osaksi tulla myös luonnonsuojelun tuotekehitys ja aktiivinen mukana olo koko kestävyysmurroksen talkoossa.

Kestävyysmurroksen toinen puoli on, ettei se voi merkitä yhteiskunnan tukien varassa toimivaa elinkeinoa, joka ilman niitä kuihtuisi. Jos kukin ankkuroituu tiukasti vain yhteen näkökulmaan (näin tuppaa käymään kestävän kehityksen neljän pilarin kanssa), surkastuu kestävyysmurros valtataisteluksi ja joukoksi laihoja kompromisseja. Luontoarvojen voimakkaamman huomioimisen tulee koskea elinkeinon kaikkia harjoittajia suunnilleen samoin. Se onnistuu, jos kestävyysmurroksesta saavutetaan kansainvälinen yksimielisyys.

Merkittävä kestävyysmurrosponnistus on metsätalouden kansainvälinen sertifiointi, jonka synnytyksessä kohta kolmekymmentä vuotta sitten olivat mukana jokseenkin kaikki metsälliset osapuolet. Pientä puolenvalitsemista on sittemmin tullut PEFC- ja FSC-järjestelmien välille. Tuottajajärjestö MTK tykkää ensin mainitusta, luontojärjestöt pitävät FSC-sertifiointia parempana.

Metsäsertifiointi on niin hyvä järjestelmä kuin voi olla. Luontokadon torjumisen metsälliseksi työkaluksi se on toistaiseksi yksi merkittävimmistä. Luontotehoa on vaikea arvioida. Edunvalvojien kamareissa laaditut sääntökirjat toimivat suurten, taloutta painottavien metsänomistajien kohdalla. Suurelle joukolle suomalaisia perhemetsänomistajia säännöt tulevat ylhäältä annettuina. Niin kuin aina, yhdenmukaistavat säännöt ovat määritelmällisestikin monimuotoisuudelle vastakkaisia. Pienipiirteiset, yksilölliset ja paikalliset metsänhoitoratkaisut toimivat sekä myönteisessä että kielteisessä mielessä mutta vaihtuvat vähitellen koulutetun ammattiväen sinänsä osaavaan keskimääräisyyteen.

Metsän tuotteiden ostaja voi suosia jotakuta metsänhoitotapaa. Hyllystä saattaa löytyä jommankumman järjestelmän, kokonaan sertifioimattoman tai molemmilla leimoilla varustetun puun lisäksi niiden yhdistelmiä erilaisina sekoituksina. Järjestelmät eivät erotu painottumalla voimakkaasti jatkuvaan tai jaksolliseen metsänhoitotapaan, suosimalla pidempiä metsikön kiertoaikoja tai pidättäytymällä kaupasta sellaisten metsänomistajien kanssa, jotka haluavat uudistaa metsikkönsä ennenaikaisesti, luontoarvoja ja metsätalouden taloudellistakin kestävyyttä heikentäen.

Metsäalan asiantuntijallakin voi olla tulkitsemista, onko työmaan jonkun silleen jätetyn laikun kiertämisen määrännyt laki, muu sopimus, metsäneuvoja, omistaja vaiko konekuskin harkinta. Luontopainotteinen analyytikko näkee herkästi lain ja sertifikaattien rikkomuksia. Auditointiraporteissa poikkeamisien määrä on melko vähäinen.  Vähemmän näkyvää luontotyötä ovat metsänhoidon valtavirtaa varioivat työtavat, joilla luontopainotusta tapauskohtaisesti kohotetaan ja samalla luodaan mahdollisuuksia luontoarvojen palautumiselle ja kehittymiselle. Niiden kehittämisessä – puun ja luontoarvojen rinnakkaisessa, ei toisiaan syrjäyttävässä tuottamisessa – on kehittämistä vielä vaikka kuinka paljon.

Yksityisen henkilön tai perheen omistaman metsälön keskiala on kymmeniä hehtaareita. Vuotuista tuottoa se antaa puuntuotannollisesti hoidettuna ”kolmannentoista kuukauden palkan” verran. Omaa työtä voi tehdä, mutta viimeistään rahahakkuut teetetään ammattilaisilla. Metsän muut kuin talousmerkitykset saavat perheomistajan arvostuksissa suuremman roolin. Yksi merkityksistä on luonto. Metsä voi tuottaa luontoarvojen muodossa myös yleistä hyötyä ja vahvistaa metsäelinkeinon mainetta, taloutta ja ekologista kestävyyttä jopa niin, että myös luontopainotteiselle omistajalle kuuluu kolmannentoista kuukauden palkka.

Jos aikomuksena on toimeenpanna kansainväliset luontosopimukset ajallaan, on Suomella varsin vähän aikaa luoda toimintatapoja, joilla luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen on tärkeänä tavoitteena samalla kun elinkeinolliset tavoitteet riittävästi täyttyvät. Yhteiskunnallisesti kitkaton ratkaisu voisi metsätalousmaalla lähteä perheomistajien myönteisistä luontoasenteista. Tuetaan luontoarvot huomioivia metsäpalveluita ja luodaan siten kolmas päälinja markkinataloudellisen metsätalouden ja tiukan suojelun väliin. METSO-ohjelmassa löytynyt sopimistapa kaipaa jatkokehitystä.

 

Luontokato ja ilmastonmuutos

 

Luontokadon pysäyttäminen ja ilmastonmuutoksen hillintä tai torjunta mainitaan suurina haasteina ja usein molemmat samassa lauseessa. Toimenpide-ehdotuksista voi paljastua, kumpaa niiden esittäjä enemmän haluaa. Tavoitteet tukevat toisiaan, mutta eivät ole täysin yhdensuuntaisia.

Jos hiilineutraalisuuteen päästään joskus 2050-2060 -luvulla, on maapallo lämmennyt ja jatkaa lämpenemistään pitkälle senkin jälkeen, kunnes ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus laskee luontaisesti tai ihmistoimin vauhditettuna jollekin vuosikymmeniä sitten vallinneelle tasolle. Ennusteessa, jossa Pohjois-Euroopan ilmasto jatkaa lämpenemistään, muuttuu pohjoisimman Suomen luonto nopeasti. Itämeren maankohoamisrannikoiden eliöyhteisöt jäävät kohoavan merenpinnan alle. Kuusen ennustetaan kärsivän lämpenevästä ilmastosta muita puulajeja enemmän. Aivan toisenkin suuntainen muutos on mahdollinen. Silloin ilmastomme muuttuisi samankaltaiseksi kuin samoilla leveysasteilla Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.

Ilmakehän ylimääräisen hiilidioksidin sitomisen ”nopea” – vuosikymmeniä tai vuosisatoja kestävä – ja ihmiselle mahdollinen keino on maapallon metsäalan kasvattaminen. Plantaasimetsiä on alettu perustaa, ja niiden alan toivoisi kasvavan voimakkaasti.  Suojelualueiksi plantaasimetsistä ei itsessään ole, mutta niiden epäsuora vaikutus lähes tai täysin luonnontilaisten metsien säästymiseen voi olla iso. Jo hakkuukypsyyden saavuttanut puusto on ilmakehän hiilen sieppaamiseen heikkotehoinen. Hiilivarastona vanha metsä on pitkäikäisempi kuin useimmat metsäteollisuuden tuotteet.

Suomessa metsäalan kasvattaminen ei näytä onnistuvan, ja jäljellä olevassakin on säilyttämistä. Hiilinieluvelvoitteiden hoitaminen voi johtaa ohjaustoimiin, joilla metsien puuston keskitilavuutta kasvatetaan. Kun turvemailta kasvunlisää ei enää ole odotettavissa, suositaan vaikka pidempää metsikön kiertoaikaa ja hillitään ennenaikaisia metsänuudistamisia. Pitempi kiertoaika perinteiseen neloskehitysluokkaan saakka ei vähennä hakkuumahdollisuuksia mutta hyödyttää osaa metsäeliöstöstä.

Metsikön talousoptimaalista pidempi kiertoaika ja suuri puuston määrä merkitsee laiskaa rahaa ja kohonnutta tuhoriskiä. Jos tarkasteluun tulee myös ilmasto- ja luontonäkökulma, voi korkeampi metsien keskitilavuus olla kelpo tavoite säilyttää luonnon monimuotoisuutta ilman, että puuntuotannollisesta metsätaloudesta tarvitsee tinkiä.

Talousmetsien puuston määrä on vuosikymmenet kasvanut lähinnä suo-ojituksista saadun lisäyksen takia. Eteläisissä maakunnissa se on metsämaalla asettumassa suunnilleen 150 m3/ha tasalle.  Oman metsälönsä puuston keskitilavuuden voi antaa hinautua korkeammaksi, mutta jatkuvasta kasvatuksesta kannattaa silloin ehkä luopua – luontaista nuorennosta tulee vasta, kun hakkuunjälkeinen puusto on riittävän harvaa ja kuutioita hehtaarilla melko vähän. Avohakkuualalle saa uuden puuston viljelemällä ja luontaisesti.

Suomen maa- ja vesiperän sisältämästä hiilestä ylivoimaisesti suurin osa on soiden turpeessa. Luonnontilainen suo kerryttää turvetta edelleen ja poistaa hiilidioksidia ilmakehästä. Metaania ja typpioksiduulia pääsee ilmakehään, suotyypistä riippuen. Nielut ja päästöt huomioiden suo torjuu ilmaston lämpenemistä paremmin kuin muut ekosysteemit ja ihmisteot.

Ojitetusta suosta tulee hiilen päästölähde. Metsää kasvattamalla ja pitämällä suoveden taso sopivana voi hiilivuotoa vähentää. Ojitetun suon ennallistaminen parantaa luonnon tilaa ja palauttaa suon vesitalouden. Turvetta alkaa kehittyä ja hiilivuoto vähenee. Metaanin ja typpioksiduulin päästö asettuu vähitellen luonnontilaisen suon tasolle. Ennallistamisesta on siten ilmastohyötyä ja luontohyötyä, pikku hiljaa kumpaakin.

Hiilipörssi Oy ja Green Carbon Finland Oy tarjoavat ja välittävät luonto- ja ilmastopalveluita. Muitakin yrityksiä alalle on tullut. Luulisi, että ratkaisuja maapallon kahteen kohtalonkysymykseen markkinoivilla yrityksillä olisi loistava tulevaisuus varsinkin, kun ilmaston lämpenemisen taloudelliset haitat arvioidaan biljooniksi euroiksi. Nousukiitoa on loiventanut jahkailu siitä, mikä taho on oikeutettu palkkioon hiilinielun kasvattamisesta ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä ja lisäämisestä.

 

Luontokato ja lihansyönti

 

Jos kokee tarpeelliseksi perustella lihansyöntiään voi luontoperuste olla, että näin tuottajat voivat laittaa karjan laiduntamaan perinneympäristöjä ja ylläpitämään sen luonnon monimuotoisuutta.

Vanhan maatalouden ympäristöt ja muinaistulokaseliöstömme ovat satoja vuosia kestäneen luontaistalouden peruja. Karja haki kesäruokansa laidunmetsistä ja toi lantaa vähäisille pelloille, joilla pääosa perheen ruoasta kasvatettiin. Teurastukset alkoivat loppuvuodesta. Eläinruokaa oli syötäväksi jouluun tai paastoon saakka. Sikäli kuin ruokaa edes oli riittävästi, oli kasviruoan osuus keskimäärin hyvin suuri, lähelle sellaista, jonkalaista meille tänäänkin suositellaan.

Syömämme liharuoka on suurelta osaltaan tehdasmaisen tuotannon perua, ostoenergialla ja ostoravinteilla kasvatettua. Sen tuottanut karjatalous kiihdyttää ilmaston lämpenemistä ja vähentää myös luonnon monimuotoisuutta, koska karjan ja karjanrehun tuottamiseksi pitää vallata lisää luonnonalueita pelloiksi.

Kotimaisen karjan ja lihan roolia osana huoltovarmuutta ja luontaisten resurssien tehokkaana käyttäjänä sopii kuitenkin tarkastella erillään globaalista lihateollisuudesta. Suomalaisen kasvisruoan tuottamiseen tarvittavan peltoalan pitää olla ylisuuri kasvukauden hallan, kasvitautien, kuivuuden tai märkyyden varalta. Ruoaksi kelpaamattoman pellontuoton voi polttaa tai muokata maahan mutta kelvolliselta osaltaan syöttää myös tuotantoeläimille. Siitä ja metsälaitumelta lähtöjään oleva liha on jokseenkin samalla tavalla saatu kuin se, jonka pienempikokoiset ja maastokelpoisemmat elukat satoja vuosia sitten perheen pöytään tuottivat.

Peltolaitumet ja heinää ja nurmirehua kasvavat pellot ovat myöhempien aikojen maataloutta, maidon ja lihan tuottamiseen tähtäävää joko yksinomaan tai viljan kanssa vuorotellen. Niiden yhteyteen muodostunut ekosysteemi on myönteisesti yhteydessä maidon ja lihan tuottamiseen mutta taantuu viljelyn tehostumisen ja alueellisen erikoistumisen takia.

 

11. Taloudellisia mekanismeja

 

Luonnonarvokauppa

 

Luonnon suojelemista on yritetty saada osaksi talousjärjestelmää ja luonnonarvoille hinta. METSO-ohjelman alkuvuosina sitä yritettiin luonnonarvokaupan kokeilussa, lopulta melko heikolla menestyksellä. METSOn kokeilujen arvioinnissa luonnonarvokauppa todettiin kustannustehottomaksi. Vertailtiin metsänkappaleen ostamista suojeluun kertakaupalla siihen, että sama alue jätettäisiin pysyvästi luonnontilaistumaan ketjuttamalla määräaikaissopimuksia äärettömiin.

METSOssa kokeiltu luonnonarvokauppa merkitsi huomattavaa siirtymää kohti vapaaehtoista suojelusta sopimista. Sen toteutus sovitettiin viranomaistoimen rajoihin ja vallitsevan metsiensuojelunäkemyksen mukaiseksi. Välittömän kustannustehokkuusvertailun ohella kokeilusta sopii esittää eräitä jälkihuomioita:

·         Pääosa luonnonarvokaupan sopimusalueista jäi kymmeneksi vuodeksi silleen. Harvoissa poikkeustapauksissa saatettiin aluetta käsitellä luontoarvoja kehittävällä tavalla, esim. jättää hoitohakkuussa haapoja ja poistaa kuusia. Eräitä laidunmetsiä tuli myös kohteiksi.

·         Suojelusopimukset tehtiin laadittujen luonnonsuojelubiologisten perusteiden mukaisesti. Sopimusalueiksi valikoitui pitkään hoidotta olleita runsaspuustoisia ja lähelle luonnontilaisia metsiä. Vallinnutta luonnontilaa kyllä tutkittiin, mutta luontoarvon kehittymistä ei sopimusaikana mitattu. (Eipä sopimuksen mittaisessa ajassa muutosta olisi havaittukaan. Luonnonarvojen lisäisyyden olisi voinut havaita paremmin, jos sopimusalue olisi ollut vaikkapa äskettäisen avohakkuun kohteena.)

·         Metsänomistaja sai suojelusopimuksesta korvauksen, joka pääosin vastasi puuntuotannollisen metsätalouden menetystä. Menettelyä perusteltiin metsänomistajien tasapuolisella kohtelulla ja vedottiin EU:n linjaukseen, että suojelusta maksamiseen ei muunlaista mahdollisuutta ole. (Tämä linjaus saattaa nyttemmin olla muuttunut.)

·         Maksettiin korvaus puuntuotannon tulonmenetyksestä eikä palkkiota luonnonarvojen tuottamisesta. Metsänomistajaa ei välttämättä kiinnosta, minkä nimisenä raha hänen tililleen tulee, mutta luonnonarvoja ei haluttu nähdä puulle rinnakkaisena tuottajan mahdollisuutena. ”Jos viljelijä kasvattaa vehnää, maksetaanko hänelle vehnästä vai korvaus siitä, ettei samalla lohkolla voinut kasvattaa perunaa?”

·         Korvausmenettely yhdistettynä pyrkimykseen saada jo mahdollisimman luonnontilaisia metsiä sopimusalueiksi merkitsi, että monen luontopainotteisen metsänomistajan aloite suojelusopimuksesta torjuttiin kohteen alhaisen luontoarvon (sen kasvuodotusta ei mietitty) vuoksi, vaikka omistaja olisi suostunut sopimukseen pienemmälläkin rahalla. Tarjouksen hylkääminen oli metsänsä luontoa arvostavalle pettymys eikä ainakaan lisännyt motivaatiota säilyttää tai kehittää metsän luontoarvoa.

·         METSO-ohjelma ja sen alussa kokeiltu luonnonarvokauppa toimi asennemuokkaajana. Sen vaikutuksen arvoa metsänomistajien ja metsäalan luontoasenteeseen ei arvioinnissa tarkasteltu. Metsänomistajien halukkuus tehdä metsäkohteensa suojelusta määräaikaisia sopimuksia oli korkea ja näyttää säilyneen myöhemminkin.

Kaupallisiin luonnonsuojelusopimuksiin liittyvä suuri vaikeus on mitata maksajan saamaa luontohyötyä. Jokseenkin ainoa tulosmittauksen tapa on ollut suojeluun saatujen hehtaarien ja vuosien määrä ja siitä maksettu hinta.

Maanomistajien kanta määräaikaisen suojelemisen puolesta näkyi motivoitumisena luonnonarvokauppaan METSOn kokeiluvaiheessa. Osalle sopimus oli rationaalisen harkinnan seuraus: Voinhan viivyttää päätehakkuuta vielä kymmenen vuotta. Osa hyväksyi tarjouksen pysyvästä suojelusta kokeilun jälkeen, myi valtiolle tai perusti yksityisen luonnonsuojelualueen. Osa on jatkanut alueen luonnontilan vaalimista omaehtoisesti niin kuin jo ennen sopimustakin oli vaalinut.

Määräaikaiset sopimukset eivät olleet valtiolle pelkkää päättymätöntä suojelurahan maksamista. Niiden kautta tuli mahdolliseksi kehittää yhteistyötä suojeluorganisaatioiden ja maanomistajien välillä reiluna ja oikeuksia kunnioittavana, samantapaisena kuin se yhteistyö, joka puuta tuottavien metsänomistajien ja metsäorganisaatioiden kanssa jo toimii. Luonnonarvokauppa jäi sanana elämään ja menettelynä ehdolle ratkaistaessa luonnon suojelemisen ongelmia monissa muissakin kuin metsien määräaikaisen suojelun tapauksissa.

 

Ekologinen kompensaatio

 

Luonnonsuojelulakiin kirjattu vapaaehtoinen ekologinen kompensaatio on menettelynä uusi. Säädösten mukaisia luontoarvojen tuotantoalueita ja kompensaatiosopimuksia ei vielä esiteltäväksi asti ole. Seuraava on pohdintaa siitä, minkälaisia mahdollisuuksia ja ongelmia järjestelmään voi liittyä. Tarkastelemme myös mahdollisuutta metsäalan organisaatioiden sisäiseksi luontokompensaatiojärjestelyksi. Vihreää (puhdasta) siirtymää käsittelevässä tekstissä mietittiin jo tasapainottavia taloudellis-ekologisia kompensaatioita alueille, jotka jäävät vaille uusien energiahankkeiden talouspiristeitä.

Ekologisen kompensaation ei nettohäviötä -periaate merkitsee toiminnanharjoittajalle velvollisuutta säilyttää luonnon monimuotoisuus tasapainottamalla ”pahoja” luontotekojaan ”hyvityksillä”. Heikentämisen vastapainoksi on osoitettava luontoarvon paraneminen mahdollisimman läheltä ja mieluummin juuri hankkeessa heikentyviä luontotyyppejä ja lajien esiintymiä vahvistaen. Menetelmää voi luonnehtia myös aiheuttaja maksaa -periaatteen ja tilaaja-tuottaja -mallin tuomisena luonnonsuojeluun.

Luontoa muuttavaan maankäyttöhankkeen lupaprosessiin saattaa kuulua ympäristövaikutusten arviointi tai vastaava luontovaikutusten selvittely. Siihen liittyvä sopimus luontohaittojen kompensoimisesta saattaa olla toiminnanharjoittajalle eduksi, jos hanke sen ansiosta etenee ripeämmin. Kenties aivan lähitulevaisuudessa näemme yritysten verkkosivuilla ilmoituksen ”luontovaikutukset kompensoitu” paikassa, missä jo pidempään on ollut ilmoitus ilmastoneutraalisuudesta. Ulkomaailma arvioi yritysten hyvelupauksia yleensä kriittisesti ja aiheesta. Ekologinen kompensaatiomenettely tulee myös olemaan kriittisen arvioinnin kohteena. Tavoite saada elinkeinotoiminnasta todennetusti luontoneutraali on haasteena valtava, ja yksittäisistä epäonnistumisista tai rimanalituksista voi helposti saada aiheen ampua alas koko järjestelmän.

Kun maankäyttöhankkeen aiheuttamaa luonnontilan heikkenemistä arvioidaan, selvitetään alueelta etenkin uhanalaisten luontotyyppien ja lajien esiintymät ja lasketaan hankealueen luontoarvohehtaarien määrä asetuksen mukaisella menetelmällä. Hankkeen luontohaitta lasketaan vähenevinä luontoarvohehtaareina, vastaavasti kompensaatioksi ajatellun hyvitysalueen luontoarvon kasvu. Parhaassa tapauksessa hyvittävät luontoarvohehtaarit ovat tuotettuna ennen kuin hankkeen toteutus alkaa. Töihin voi saada luvan myös, jos kompensaatioalueella on vahvat edellytykset luontoarvohehtaarien määrän kasvuun, tulla arvokkaan eliöstönsä ja luontotyyppiensä osalta rikkaammaksi. Laki jakaa hyvittämisen toimenpiteisiin (99§) ja suojeluhyvitykseen, jossa kohde suojellaan pysyvästi (100§).

Ekologisesta kompensaatiosta hahmottuu malli, jossa maanomistajat lisäävät alueittensa lajien kirjoa ja luontotyyppien moninaisuutta omalla osaamisellaan ja maankäytöllään ostaen tarpeen mukaan palveluita asiantuntijoilta. Korkeasta luontoarvosta kertovien rakennepiirteiden (esim. lahopuun tai palaneen puun) lisäämistä ei kompensaatiosäädöksistä löydy. Varmennetusti lisätyt luontoarvohehtaarit tulevat myyntiin. Ostajaksi tulee yritys, jonka suunnitteleman hankkeen tiedetään heikentävän luontoarvoja. ELY-keskus toimii välikätenä, ja yksityisiä asiantuntijapalveluita ilmeisesti myös tulee. Yritys Forest Gump Oy on jo varannut verkko-osoitteen ekologinenkompensaatio.fi, ja Green Carbon Oy laajentaa ilmastopalveluista myös luonto- ja kompensaatiopalveluihin.

Malli rinnastaa luontokompensaation alkutuotantoon: Maanomistajalla pitää olla jotain tuotettuna tai ainakin vahva aikomus tuottamiseen ennen tarjolle panemista. Hyvityksen pitää olla mitattavissa, varmennettu ja lisäystä alussa vallinneeseen luonnontilaan. Esimerkkejä ekologisesta kompensaatiosta odotellaan. Julkisin varoin tuotettua paikkatietoa alueensa luontoarvoista ei omistajalle ole tarjota. Ehkä metsään.fi -palvelu kertoo tulevaisuudessa palstan luontoarvohehtaarit siinä kuin nyt puutavaralajien motit. Niiden laskemistavasta tulee mieleen metsätalouden puolelta metsän käyvän arvon määrittämisen algoritmi.

Avoimia kysymyksiä on vielä paljon. Saako alkutuottaja vähentää luontotiedon keräämisen kustannukset verotuksessa? Voiko samalla alueella tuottaa kompensaatio- ja ilmastopalveluita alkutuotannon perinteisten hyödykkeiden rinnalla, tuotteittensa parasta yhdistelmää hakien? Tuleeko ELY-keskuksesta samantapainen kaupallinen toimija kuin Metsäkeskus ennen? Luontokompensaation varmentajaksi asettaa laki ELY-keskuksen, jonka viranomaisrooli näin laajenee. (Esim. metsäsertifioinnin auditointeihin ei metsäviranomainen eli Suomen metsäkeskus osallistu. Siitä vastaa osapuolten yhdessä hyväksymä ja tilaama taho.) Ja lopuksi monelle tärkein, raha: Heikentäjä ilmeisesti maksaa kaiken, mutta minkä osan siitä saa hyvittäjä, minkä ELY-keskus, minkä konsultit?

Säädöksissä näkyy myös vaikeus täsmäyttää kompensaatio heikennykseen. Lupamenettelyn selvitykset kertovat heikkenevät ja säilyvät luontoarvot sellaisella perusteellisuudella, mikä hankevastaavalle vielä on liiketaloudellisesti mahdollista. Lajien tulevaa uhanalaisuustilannetta on kovin vaikea ennustaa vuosikymmeniksi. Luontokompensaation ideaaliksi voi kuvitella aluetta, jonka luontoarvojen lisääntyminen laji lajilta ja joka luontotyyppikuvion osalta on jo paikannut hankkeen luontoheikennykset.

Vaikka luontokompensaation hyväksymismenettely tukeutuukin parhaaseen luontotietoon ja selvityksiin, ei se yksittäisen heikennys-kompensaatioparin luontoneutraalisuutta takaa. Vähän parempaan päästään, kun menettelyjen määrä kasvaa. Mahdottomia ei kannata vaatia. Mikäli ekologinen kompensaatiotapa yleistyy, tulee siitä yksi osa luontokadon torjumisen kokonaisuutta. Vapaaehtoisuus merkitsee avointa kenttää kaikenlaisille yksityisen sektorin luontosopimuksille, eikä niiden tarvitse olla juuri luonnonsuojelulakiin kirjatun toimintatavan mukaisia.

Menettelyn erityinen painotus on uhanalaisissa lajeissa. Uhanalaisten putkilokasvin esiintymän lyhytaikainen vahvistaminen saattaa onnistua maallikkotaidoinkin lajin soveliasta elinympäristöä lisäämällä. Muun uhanalaisen eliöstön vahvistumisesta lupauksia ei juuri voi antaa. Lajintuntemusta on aina liian vähän. Tuntijoidenkin havainnot koskevat usein yhden kesän aikana syntynyttä tai näkyviin tullutta yksilöä tai osaa, ja vuosien ja säiden vaihtelu vaikuttaa lajien esiintymiseen ihmisten tekemisten ohella. Yksittäisten uhanalaislajien suojelussa kannattanee harkita epäsuoria keinoja ja vahvistaa esim. näsiän, konnanmarjojen, lehtopalsamin ja kangasajuruohon esiintymiä sen sijaan, että paneutuisi niitä ravintokasveinaan käyttäviin lajeihin.

Lajien esiintymien vahvistamista realistisemmaksi hyvittämisen mahdollisuudeksi tulee arvokkaiden elinympäristöjen kartoitus, vaurioituneiden ennallistaminen ja perinnekohteiden luonnon ylläpito. Myös haitallisen vieraskasvin hävitys saattaa käydä hyvitystoimenpiteeksi. Hyvitystöiden myötä joudutaan ratkaisemaan myös koko joukko ongelmia, mutta myös uusia monimuotoisuutta säilyttäviä mahdollisuuksia alkaa itää:

·         Perinneluontokohteet voivat ilmeisesti olla luonnonsuojelulain hyvityspalveluiden alueina. Niiden ylläpitoon on olemassa myös maatalouspoliittisia tukia. Hyvityspalveluiden tuottaja voi olla kuka tahansa maanomistaja, kaiketi myös tukikelpoinen viljelijä. Elinkeinon laajennukseksi hyvityspalvelut sopivat ja lisäävät oppimista ja myönteisiä oheisvaikutuksia. Tuskin on suotavaa, että samasta palvelusta saa tuloa useammalta kuin yhdeltä taholta.

·         Suojeluhyvitys (LSL 100§) merkitsee kohteen pysyvää suojelua. Se merkitsee luonnonsuojelualueen perustamista tai vastaavaa, omistajan vaihtuessa säilyvää käytönrajoitusta. Kohteesta tulee kaiketi tiukasti suojeltu. Tässäkin tapauksessa luonnontilan muuttumista tulee seurata. Pelkkä silleen jättäminen ei merkitse sellaista arvoa, joka kompensoi maankäyttöratkaisusta johtuvan luontoarvon heikkenemisen.

·         Luontokompensaatio suorasukaisena alkutuotannon uutena mahdollisuutena voi villiintyä luontoarvojen tehtailuksi. Luonnonarvojen tuottamiselle tarvitaan pohjaksi tukeva arvonäkemys. Kotoisessa biosfäärissämme (toisin kuin moniaalla etelämpänä) on eliöiden luontainen leviämishistoria vielä näkyvissä, ja sen säilyttäminen on myös osa luonnon monimuotoisuuden vaalimista. Perinneluonnon ylläpitäminen koneellisin tekniikoin ja uusioelinympäristöjen luontoarvon kehittäminen saattavat käydä lain tarkoittamaksi kompensaatiopalveluksi.

·         Viljelemättä jäänyt pelto alkaa kasvaa heinää ja niittykasveja, puskittuu ja metsittyy vähitellen. Maiseman, ylisukupolvisen vastuuntunnon ja (myös ihan kansallisenkin) huoltovarmuuden kannalta hyvä ja omistajankin haluama vaihtoehto voi olla pellon pitäminen vapaana puuvartisesta kasvillisuudesta sopivin väliajoin toistuvin niitoin. Niittyeliöstön ennustettava tai toteutunut elpyminen, ”hömppäheinä”, tuottaa niittyluontoa varsin nopeasti verrattuna vuosittaiseen maanmuokkaukseen perustuvaan viljelyyn.

·         Vielä ei ole selkeää linjaa toimenpiteistä, joilla viljeltyjen turvemaiden ilmaan karkaavan hiilidioksidin määrää vähennetään. Yhteen sovitettavina intresseinä ovat ruokaturva, yksittäisten viljelijäperheiden ja kokonaisten maatalousalueiden tulevaisuus ja ilmastonmuutoksen hillintä. Ratkaisujen seurauksena voi syntyä uuselinympäristöjä, märkiä turvepohjaisia niittymaita. Viljelijälle niiden käyttöarvo voi laskea, mutta jos luontoarvo kasvaa, voi niitä harkita ekologisen kompensaatiopalvelun alueiksi.

·         Maanomistaja voi hyvitysalueelta saada hoitotöitten yhteydessä hyötyä laitumen, tuotantoeläinten talvenvaran tai bioenergian muodossa. Muun hyödyn arvioiminen saa jäädä hyvityspalvelun tilaajan ja tuottajan väliseksi asiaksi, eikä viranomaisen ole syytä siihen puuttua.

·         Maanomistaja ei välttämättä harjoita itse karjataloutta. Hän voi aidata ja vuokrata alueensa laitumeksi ja osallistua muutenkin eläinten hyvinvoinnin ylläpitoon omistajan kanssa sopimallaan tavalla. Esteitä sopimiselle voi tulla maatalouspolitiikan (luomusäännöt, peltolohkorekisteri) ja metsälainsäädännön (uudistamisvelvoitteen laiminlyönti, metsikön puuntuotannollinen vajaatuottoisuus) suunnalta. Kohteen sopimuksenmukainen hoito kuitenkin edistää eri politiikkojen tavoitteita ja haastaa luonnonvaratalouden tarkistamaan tähänastisia linjauksiaan.

 

Metsätalous ja ekologinen kompensaatio

 

Metsätalouden työt tehdään säädösympäristössä, jonka pitäisi ilman kompensaatioitakin säilyttää metsätalousmaan luonnon monimuotoisuus. Paikallisesti luontohaittoja kuitenkin tulee, ne näkyvät ja herkästi osoitetaan. Vähemmän näkyvää on se sopimukseton luontokompensaatio, joka puuston kasvun ja metsikkökuvion parinkymmenen vuoden mittaisten rauhanaikojen sivuvaikutuksena saadaan. Puutavaraan, energiaan, jokamiehenoikeuksiin (jokaisenoikeuksiin), riistaan, luontoon ja ilmastoon liittyvien palveluiden ja velvoitteiden kokonaisuudessa luontopainotus tulee voimistumaan muutenkin. Oma erityinen kysymyksensä on metsäpinta-alan vähenemisen kompensoiminen ensisijaisesti metsällisen hiilinielun säilyttämiseksi.

Yksityiset metsänomistajat hoitavat tai jättävät hoitamatta metsiään eri tavoin. Puuta aktiivisesti tuottavilla ovat palvelut ja puuntuotantoa tukevat kannustimet kohdallaan. Hakkuumahdollisuuksiaan laiskemmin käyttäville voi olla tarjolla ympäristötukia. Julkisella rahoituksella perustettavat luonnonsuojelualueet voidaan nähdä aktiivisen puuntuottamisen luontohaittojen kompensaationa, mutta sellaisiksi voidaan tulkita myös metsät, joiden omistajilla on vahvempia luontopainotuksia. Rahaa luontopainotteiset eivät kompensaatioistaan nykyisellään saa. Suuret metsäyhtiöt voivat tehdä lisäksi uusia linjauksia hakkuukieltokohteista, jolloin niistä voi tulla omistajalle taloudellista hyötyä tuottamatonta alaa.

Metsätaloudessa ei ole ympäristövaikutuksen arviointimenettelyitä, eikä yksittäiseen metsänkäyttöilmoitukseen ole mielekästä liittää säädösten mukaista kompensaatiomenettelyäkään. Luonnonarvohehtaarit melko varmasti pienenevät avohakkuussa, mutta kasvavat kiertoajan loppua kohti. Sopii silti kuvitella kompensaatiomenettelyä mukailevaa järjestelmää myös metsätalouteen:

·         Metsälönsä luonnontilaa heikentävä omistaja maksaa tasausrahastolle. Maksu voi olla puukauppojen yhteydessä perittävän vapaaehtoisen menekinedistämismaksun tapainen tai vähemmän vapaaehtoinen, kun hakkuuoikeuden ostaja selvästi näkee palstan luontoarvon pitkäksi aikaa heikkenevän.

·         Metsälönsä tai sen osan luontoarvoa lisäävälle omistajalle maksetaan tasausrahastosta vastaavasti palkkio. He voivat olla suojelupainotteisia metsänomistaja tai niitä, joiden metsät eivät (esim. mainehaittaa pelkääville) puunostajille käy kaupaksi. Muunlaisten luontosopimusten (luonnonsuojelualue, kompensaatioalue, ympäristötukialue tms.) piirissä olevista kohteista ei palkkiota kerry.

·         Järjestely on erillään luonnonsuojelulain mukaisesta kompensaatiotavasta, eikä se työllistä viranomaisia. Maksuista ja palkkioista raportoidaan vuosittain ja alueittain. Maksut voi vähentää verotuksessa. Palkkiot ovat verotettavaa metsätalouden tuloa.

·         Omistajalle ei tule maksamisvastuuta sellaisesta metsänsä luonnontilan heikkenemisestä, joka ei ole hänen tuottamustaan. Metsän luontoarvon lisäämisestä saa palkkion, jos se on omistajan toimenpiteiden ansiota tai johtuu valinnoista, jotka omistaja on tehnyt huolimatta siitä, että puuntuotannollinen tulos niiden takia heikkenee.

·         Järjestelmän piirissä olevan alueen luonnontilaa auditoidaan ulkopuolisen asiantuntijaryhmän toimesta. Siihen voi kuulua tutkijoita, viranomaisia, luonto- ja metsäalan järjestöjä ja yrityksiä. Ryhmä asettaa tavoitteet alkavalle uudelle kierrokselle sen mukaan, kuinka aikaisemmin esitettyihin tavoitteisiin alueella on päästy.

·         Maksujen euromäärät asettuvat tasolle, joka tarvitaan varmistamaan järjestelmässä olevan alueen luonnon monimuotoisuuden säilyminen sen lisäksi, että noudatetaan lakeja ja sertifioinnin velvoitteita.

Metsäalan sisäinen ekologisen kompensaation järjestelmä vaikuttaisi huomattavasti julkisesti rahoitettavaan luonnonsuojeluun. Etelä-Suomen metsien suojeluohjelma METSO saattaa päättyä tai jatkua muuttuneena siten kuin metsäluonnon tilan ja luonnonsuojelupolitiikan muuttuminen siihen aihetta antavat.

 

Politiikkamuutoksia

 

EU:n ennallistamisasetus tulee näkymään julkisesti rahoitettuina töinä vaurioituneissa elinympäristöissä, esim. soilla ja vesistöissä. Ennallistamisella tavoitellaan ilmasto- ja luontohyötyjä. Monella kohteella luonnontilan alkuarvo on alhainen ja tulevaisuus hämärä. Kompensaatiosäädösten laskutavoilla luontoarvohehtaareita voi tulla lisää. Ennallistamisen kustannuksista saadaan näkymää luonnonarvojen hintaan, ja se voi olla korkea. Varsin suuri osan luonnonsuojeluun käytettävistä resursseista tulee jatkossa kohdentumaan ennallistamiseen.

Valtion budjetissa luonnonsuojeluun osoitettavat rahat on vanhastaan käytetty uusiin suojelualueisiin, joilta löytyy luonnontieteellisten valintaperusteiden mukaisia lajeja, luontotyyppejä ja rakennepiirteitä. ”Valtio ostaa luontoarvohehtaareita ja tukee elinkeinoelämää kompensoimalla niiden aiheuttamaa luontokatoa.” Pitäisikö valtion alkaa ostaa myös alueita tuottamaan luonnonarvoja, esimerkiksi avohakatun alueen, jonka tarkoituksenmukainen hoito (esim. kulotus) tai hoitamattomuus voi jo muutamassa vuosikymmenessä kasvattaa luonnonarvohehtaareittensa määrää? Samalla rahalla saisi enemmän ihan tavallisiakin hehtaareita.

Luonnonsuojelulain 11 luvussa vapaaehtoiseksi säädettyyn menettelyyn voidaan heikentäjä saada sitoutumaan, jos suunnitellun hankkeen lupaprosessi sillä sujuvoituu. Säädösten mukaisesta kompensaatiomenettelystä tulee näin täysin kotimainen luontokadon torjumisen väline, mutta se ei vielä merkitse, etteivät muut maailman maat ja yritykset voisi hakea luontokompensaatioalueita ja -palveluita Suomesta.

Suomalainen maanomistaja voi tarjota luontopalveluita myös muunmaalaiselle yritykselle, joka niitä mainekuvansa tai sitoumustensa takia on halukas ostamaan. Menettelyn voi rinnastaa jo pitkään tarjolla olleeseen mahdollisuuteen ostaa internetin kautta sademetsäalueita suojeltavaksi. Vielä rikas, suojeltava, säilyvä tai elpyvä suomalainen luonto voi olla maiden rajojen ylikin kantava arvo. Maanomistusolomme ovat selkeät. Sopimusalueen tilaa voi seurata tietokoneen näytöltä vähintäänkin maisematasolla, varmistuen melkein reaaliajassa sopimuksen pitävyydestä. ”Jos hollantilaisten on vaikea löytää maastaan suojeltavaa pinta-alaa, tulkoot ostamaan Suomesta.”

 

12. Raha luonnonsuojelussa

 

Selkeää yhteyttä rahankäytön ja luonnon monimuotoisuuden muuttumisen välillä on lähes mahdoton osoittaa. Suojelemisen hinta määräytyy yleensä vaihtoehtoisen käytön arvolla – ajattelemme sinnikkäästi vaihtoehdot toisensa pois sulkeviksi. Maksetaan suojeltavista hehtaareista ja vuosista. Euroarvoltaan suuren mutta kirjaimellisesti mittaamattoman luontolahjan Suomelle antavat jatkuvasti maanomistajat, joiden omien maitten vaalittu luonto on paremmassa tilassa kuin optimaalisesti rahan ansaitsemiseen käytettynä.

Kun omistaja hallitsee maitaan yksilöllisten tavoitteittensa mukaisesti, muita kuin talousarvoja painottaen, saa hän kommentteja, joissa yleensä raha on esillä:

·         Metsäsi säästäminen merkitsee rahan menetystä kun et sitä ajallaan hoida ja hakkaa.

·         Hyönteistuhot romahduttavat metsäsi hakkuuarvon ja leviävät naapuriinkin.

·         Jos aikasi suojelet, niin kukaan ei enää osta leimikkoa sen luontoarvojen takia.

·         Rakentamatta jääneen rantasi laittaa kaavoittaja virkistysalueeksi ja kieltää rakentamisen.

·         Suojele vain kunhan omaasi suojelet. Mutta maksamaan ei siitä pidä ruveta.

·         Perintöverojen maksamiseksi metsät pitää jälkeen tulevien kuitenkin hakata tai myydä, ja luonto ei silloin säästy.

Omaehtoinen luonnon suojeleminen voi olla omistajan tapa saada hyvinvointia metsästään. Voi saada ratkaisulleen hyväksyntää ja yleisempääkin arvelua, että luonto tulee näin ilman julkistakin rahaa riittävästi suojelluksi. ”Miksi maksaa kun muutenkin suojelevat?”. Muutenkin suojelun selitysosuutta luonnon monimuotoisuuden säilyttämisessä ei suuresti ole selvitelty. Ainakaan se ei vielä näytä kokonaan estäneen luontokadon pysähtymistä.

Suojelualueita tarvitaan ja rahaa niihin. Raha tosin siirtyilee ”vain” tileiltä toisille. Merkityksellisempää on tarkastella suojelupäätöksen vaikutusta muuhun maan ja luonnonvarojen käyttöön, alueen kylien elämään, kunnan elinvoimaan jne. Rahasta puhuminen tuntuu vain jostakin syystä konkreettiselta.

Tiukka suojelu on kallista sekä suojelusta maksettavana rahana että luonnonvarataloudelle. Sen hinta seuraa suunnilleen alueen talouskäytöstä ennakoitavaa hyötyä.  Linjana näyttää olevan löytää suojelukohteet valtion jo omistamilta mailta. Uudet tiukan suojelun alueet heikentävät valtionmaita hallinnoivan Metsähallituksen tulosta ja johtavat kenties intensiivisempään tuloksentekemiseen talouskäytön puolella. Valtionmaan luontoarvoltaan vähäisemmän kohteen suojeluun voidaan päätyä myös sen takia, että Metsähallitukselle tulevat suojeluvelvoitteet eivät kirpaise veronmaksajia niin kovasti kuin verovarojen osoittaminen suojeluun. Jos luontokato oikeasti halutaan pysäyttää, tarvitaan oikeudenmukaisia tapoja turvata luonnontilan säilyminen ja suotuisa kehittyminen myös yksityismailla.

Silleen jätettävän suojelualueen perustamiskustannuksia on vaikea verrata jatkuvaa rahoitusta tarvitsevaan perinneympäristön hoitoon. Tuotantoeläimet osaavat luonnonhoidon, mutta hoitopalveluiden kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Karjatalous on sijoittunut Suomessa epätasaisesti, ja karjaseudullakin luonnonhoitoon liittyy teknistaloudellisia ongelmia. Korkean luontoarvon perinnelaikut ovat usein pienviljelijältä jääneitä eivätkä välttämättä enää maatalouspoliittisten tukien piirissä. Tuotantoeläinten hoidon pitää olla nykysäädösten mukaista. Enää ei eläimiä passaa jättää saareen kesäksi, omiin oloihinsa. Perinnetyötä, johon ennen tarvittiin suuri joukko ihmisiä ja karjaa, voi korvata konetyöllä, mutta näin säilyvä lajisto ei kaikilta osin ole sama. Millainen tuotantoeläimiä korvaava laidunnusvaikutus vahvistuvista hirvieläinkannoista saadaan?

Ilmeisesti vielä kalliimpaa on vakiintuneiden haitallisten vierasnisäkkäiden hävitys. Minkin ja supikoiran pyynti onnistuu motivoituneelta metsästysseuralta, mutta on epävarmaa, hoituuko se omakustanteisena harrastuksena. Haitallisen vieraskasvin hävitys ja poissa pitäminen voi tulla kalliimmaksi kuin sen valtaaman maapalan hinta.

Julkisen rahan säästöä luontokadon torjunnassa voi saada, jos siirtää luontoarvoihin liittyvää vastuuta osaksi elinkeinonharjoitusta. Silloin luontovastuusta maksaminen kulkee hiukan eri väyliä. Taloustoimijoiden luontoasenteen esittelyt voivat pohjautua taloudelliseen harkintaan ja olla todellisia, vaihdella muotien mukaan tai jäädä viestinnälliseksi viherpesuksi.

Ihmisten luontokäyttäytymistä suunnataan myös ”tönäisyillä”, joilla vaivihkaisemmin tai näkyvämmin vaikutetaan ihmisaivojen mielihyväreseptoreihin. Rahaa säästyy, kun tönäisty rupeaa luonnonsuojelijaksi saadakseen hyväksyntää kaverioletetuilta tai poseeratakseen vastuullisuudellaan. Moneen muuhunkin suuntaan ihmisparkoja tönitään, muotien ja maailmanmullistusten mukaan.

Perhemetsänomistajien luontoasenteet vaihtelevat, ja sopimus luonnon huomioivasta alueensa käytöstä voi syntyä kumpaakin osapuolta hyödyttävänä tasavertaisessa ja vapaaehtoisessa sopimisessa. METSO-ohjelman kokeilun yhteydessä kokeiltiin luonnonarvokauppaa, mutta varsin jähmeä kauppahinnan määräytymistapa, pätkäsopiminen ja luonnontilaisuus pääasiallisena valintaperusteena tekivät siitä tiukan suojelun menetelmäksi sopimattoman. Politiikanmuutoksen tarvetta voi olla rahan käytön puolella mutta myös luonnon käytön, hoidon ja suojelun puolella.

Kun Suomessa aletaan toteuttaa kevyempää suojelua, johon myös talouskäyttö voi yhdistyä, voi luonnonarvokaupasta tulla käypä sopimistapa. Ekologisen kompensaation sopimukset näyttäisivät toimivan samassa hengessä. Perheomistajat vierovat pysyvän tiukan suojelun sopimuksia, koska alkutuotannon mahdollisuuksia ei haluta heikentää eikä tehdä tulevia omistajapolvia sitovia sopimuksia.

 

13.  Oikeudenmukaisuus

 

Luonnon vahingoittaminen on tapauksittain kielletty ilman, että lainlaatijan tarvitsee maksaa maanomistajille. Peipposia ei omallakaan maallaan saa tappaa. Joutsen kansallislintuna ja luonnonsuojelun voittona tuskin palaa riistaeläinten listalle. Muutamat sen suuntaiset ajatukset on kauhistuksella torjuttu alkuunsa. Valkoposkihanhi ja merimetso voivat kohta olla riistalajeja. Monet toivovat vastaavasti riistalajeihin kuuluvien uhanalaisten vesilintujen metsästyksen kieltämistä.

Ihmiset määrittelevät oikeudenmukaisuuden, valtioidenrajojen ylikin. Närkästystä herätti kirjailijan taannoinen lausuma, jossa hän rinnasti orja- ja metsätalouden. Rinnastuksen oleellisin pointti taisi närkästyneeltä mennä ohi: Emme juurikaan voi tietää, millaiseksi suhtautumisemme lajikumppaneihimme, ympäristöön ja luontoon tulevaisuudessa muodostuu.

Maan lakeja ja viranomaisohjeita käytetään kansalaisia tasa-arvoisesti kohdellen. Kiinteistöverotus kolahtaa maanomistajiin erisuuruisina. Talousmetsiä se ei koske, perusteena ehkä, että metsistä saavat hyötyä muutkin kuin omistajat. Heidän oikeuttaan kutsutaan jokamiehenoikeudeksi tai jokaisenoikeudeksi. Metsästysoikeuden voi omistaja luovuttaa seuralle.

Demokraattinen säädös luonnon suojelemiseksi – vaikkapa liito-oravan esiintymien heikentämiskielto – voi syntyä luonnonrakkaudesta mutta myös, koska suuren enemmistön ei koskaan tarvitse joutua tilanteisiin, joissa sitä edes voisi rikkoa. Oikeudenmukaisuutta edistetään korvauksilla, joita maanomistajat voivat suojelusta johtuviin tulonmenetyksiinsä saada ja tietopalvelulla, jonka ansiosta luonnonvaratyön tekijä ei joudu tunnistamaan ja huomioimaan suojelukohteita pelkän oman osaamisensa varassa. Eri asia on, kokeeko maanomistaja korvauksen riittäväksi, ja tukeeko luontotiedon ajantasaisuus ja kattavuus riittävästi hyvää työnsä luontojälkeä tavoittelevaa.

Luontokatoa torjutaan tekemällä toimialan sisäisiä sopimuksia, määrittelemällä maanomistajan oikeuksia uudelleen, ostamalla alueita pois tuotannosta tai maksamalla omistajalle päätöksistä ja teoista, joiden ansiosta luonto voi paremmin.  Luontokadon pysäyttämiseen tarvittava euromäärä arvioidaan Suomessakin miljardeiksi tarkentamatta kummemmin, tuleeko summa suojeltavien alueiden ostamisesta vaiko taloutemme luonnonvarapohjan muutoksesta.

Suojeluvelvoitteeseen reagoiminen vähättelyllä, väistelyllä ja jarrunpainamisella voi aikarajojen paukkuessa johtaa hätäisiin toimenpiteisiin ja huonosti kohdennettuun rahankäyttöön. Maanomistajan omaisuudensuoja on turvattu ja vahdittu arvo, eikä poliittinen ilmapiiri ole sen heikentämiselle otollinen luonnonkaan suojelemiseksi.

Suomussalmella tuli ilmi raakkutuho. Sen jälkipyykki on tuonut esille kaksi seikkaa, joilla on vaikutusta metsänomistajan käsitykseen oikeudenmukaisuudesta:

·         Metsänomistaja ei ollut sitoutunut mihinkään sertifiointijärjestelmään, mutta hakkuuoikeuden ostanut metsäyhtiö tiedotti hakkuun tapahtuneen sertifiointikriteereitä noudattaen. Hyväksyikö omistaja tämän pikkuasiana, pitkin hampain vaiko vain, koska kauppaa ei muuten olisi syntynyt?

·         Metsäyhtiöt ovat alkaneet harkita joenvarsien raakkuesiintymiä rajaaviin metsiin viidenkymmenen metrin suojavyöhykettä, vaikka laki ei sellaista vaadi. Valtiolle ei tule korvausvastuuta. Saattaa olla, että viranomainen myöntää alueelle metsätalouden ympäristötukea tai on halukas luonnonsuojelualueen perustamiseen METSO-rahoituksella.

Omistajalla ei yleensä ole omaa kalustoa ja markkinointiosaamista hyödyntää lakien sallimalla tavalla metsänsä puustoa. Tarjotessaan leimikkoa pienemmälle joukolle ostajaehdokkaita saattavat puut mennä varsin halvalla, sikäli kuin kauppa lainkaan syntyy.

Jos metsäyhtiöt yhdessä päättävät olla hakkaamatta jotakin lakien ja sopimusten piiriin kuulumatonta aluetta, ei kysymyksessä ole metsänomistajan omaisuudensuojan heikennys. Markkinataloudessa ostajan ei ole pakko ostaa. Vielä ei ole tutkittu, onko ”ostamattomuuskartelli” rinnastettavissa sopimuksiin, joita ostajien kesken on joskus tehty puutavaralajeista maksettavista hinnoista.

 

Maanomistus oikeutena 

 

Kun ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja luontokadon torjumiseksi tehdään päätöksiä, voivat ne koskea maanomistajia enemmän kuin muita ja nostaa voimakasta vastarintaa, vetoamista omistusoikeuteen ja omaisuuden perustuslainsuojaan. Mikä tekee maan omistamisesta pyhän asian?

Maan omistaminen on laeissa monelta suunnalta tarkennettu (tai nakerrettu) oikeus. Omistajalle se voi olla rationaalista omaisuudenhallintaa, jonka arvo ja arvostus tulevat vain taloudellisen tuoton kautta, rahassa mitattavasti. Yleensä se on paljon muutakin.

·         Kun aurinkovoimalan lupaprosessi käynnistyy, on toiminnanharjoittajalla pino sopimuksia, joissa palstojen omistajat vuokratulon vastineeksi ja vapaaehtoisesti luovuttavat vuosikymmeniksi oikeuden hakata metsät, tasoittaa maat ja rakentaa tilalle paneelikenttiä, huoltoteitä ym. Huhutaan, että vuokralle maansa antaneet saavat alueestaan tuloa monin verroin enemmän kuin tavan luonnonvarataloudella olisi mahdollista. Hankkeen YVA-asiakirjan kartassa aurinkovoimalan alue on lopulta muodoltaan aivan järjetön, palstojen rajojen mukaan kääntyilevä siksak, yksi tai useampi samankaltainen sokkelo. Miksi ihmeessä?

Jotkut maanomistajat näköjään suostuivat sopimukseen mutta eivät kaikki. Sopimuksen torjuneilla on ollut maalleen joku arvo, jonka mittaaminen menee yli tarjottujen eurojen tai ei ole euroilla edes mitattavissa.

·         Kun metsäkiinteistö tulee avoimeen myyntiin, käy usein, että kauppa syntyy paljon korkeammalla hinnalla kuin sillä, jonka ammattilainen metsän puuntuotannollisesta käyvästä arvosta on tehnyt. Käypä arvo kertoo, millä hinnalla metsä vielä kannattaa ostaa puuntuotannollista metsätaloutta varten. Erotuksen voi eurolleen laskea, mutta hämäräksi jää, minkä lisämerkityksen ostaja metsälle on miettinyt. Se voi olla uskomus, että jatkossakin ylihintaiset kaupat ovat mahdollisia, tilakoon kasvattaminen perillisiä ajatellen tai vaikka metsän luonto- ja virkistysarvo.

·         Kun alue valitaan suojeluohjelmaan ja valtio alkaa sitä ostaa tai lunastaa omistajilta, määritellään kohtuullinen korvaus. Se voi olla edellisvuosina toteutuneiden kiinteistökauppojen hinnanmuodostusta seuraileva mutta riippumaton siitä, millaisena sijoitustuotteena tai pyhänä sukuperintönä omistaja sitä pitää. Vaikka korvausmenettely on samanlainen kaikille ja siinä mielessä reilu, vaihtelee sen kokeminen yksilöllisesti. Maansa myymisen korvausta vastaan jotkut hyväksyvät. Aika moni haluaa vastineeksi korvaavan maa-alan, perhe- tai sukukohtaiseksi ekologiseksi kompensaatioksi. Ja vielä on niitä, jotka eivät luopuisi maaomaisuudestaan mistään hinnasta.

 

Perustuslaki

 

Jokaiselle suomalaiselle kuuluva luonto-oikeus löytyy perustuslain 29. pykälästä. ”Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille”. Siis oikeutena, ei käskynä suojella luontoa tai kieltona tehdä sille pahaa. Omistusoikeuteen perustuslain teksti liittyy vahvasti, koska vastuunkantoaan voi harjoittaa omalla maallaan paljon enemmän kuin toisen omistamalla.

Kun omistajan maapala on tekemisten tai tekemättömyyksien seurauksena luonnoltaan arvokas, ei hän välttämättä saa kehuja perustuslaillisen oikeutensa hyvästä harjoittamisesta. Hänen oikeudentuntoaan voi pikemminkin kolhia suojelusuunnittelijan asenne, että alue pitää lunastaa ja turvata luonnonsuojelulailla omistajan aikomuksilta.

 

14.  Luonnonvaratalouden ja luonnonsuojelun fuusio

 

Luonnon suojelemiseen luulisi haettavan mahdollisuuksia tilanteessa, jossa alueiden, oikeuksien ja rahan uusjako ihmisten kesken ei näytä kaikkea luontoa pelastavan. Sopisiko mallia hakea osuustoiminnan ja palontorjunnan yli satavuotisesta historiasta? Ei maanpuolustuskaan valtiota, kansalaisia ja järjestöjä yhdistävänä järjestelmänä kaukaa haettu rinnastus ole. Luontokadon pysäyttämistä halutaan ainakin voimakkaammin kuin kahtena aikaisempana tasavuotena, jolloin sen jo piti pysähtyä.

Yhteistoiminnan tasa-arvoisuus synnyttää ajatuksia, kehittämistä ja töitä, joiden myötä saavutetaan enemmän verrattuna siihen, että kulutetaan voimavaroja toisen osapuolen nujertamiseen tai huijaamiseen. Suomalaiset lähtökohdat yhteistoiminnalle ovat hyvät niin kuin ne ovat ennenkin olleet. Puulla parempiin päiviin -tyylisissä hankkeissa ei aikoinaan luontopainotusta kovasti ollut, mutta jos ei juutu tuomitsemaan sen aikaista arvomaisemaa, löytää myös hyvin toimivan luontopainotteisen yhteistyön mallin.

METSO-ohjelma poksautti yhteistyötä estäneen tulpan. Se ja Helmi-elinympäristöohjelma ovat kuitenkin määritelmällisesti luonnonsuojelun puolella. Niiden myötä saattaa luonnon suojelemisen ja käytön vastakkaisuus vähitellen heiketä ja koko luonnontilan hallinnan oppijärjestelmä löytää uusia kehittämispolkuja.

Maaseudun väestä ja maanomistajista, jotka toivomamme yhteistyön ytimen muodostavat, ei kädenkäänteessä tule sen tapaisia aatteen sotureita, jonkalaisia luonnonsuojelijoiksi tavataan kutsua. He tulevat pääosin luonnonvaratalouden puolelta niin kuin myös luotetut kumppaninsa, luonto- ja ilmastolupauksiaan lunastavat metsä- ja maatalousfirmat, virastot, järjestöt ja metsänhoitoyhdistykset. Tulosuunta on erinomaisen sopiva, koska luontosopimusten toimeenpanon merkittävimmät askelet otetaan kevytsuojelun puolella, turvaamalla ja lisäämällä luonnon monimuotoisuutta luonnonvaratalouden yhteydessä ja sitä myös vahvistaen.

Luonnon suojelemisen ja talouskäytön fuusioajatukset saattavat kohdata torjuntaa rakenteissa, jotka ovat syntyneet tai luotu niiden vastakkaisuudelle. Tiukan suojelun alueita saatetaan tarvita lisää. Kohteiden löytäminen, niiden ennallistaminen ja kytkeytyneisyys toisiinsa ja jo suojeltuihin alueisiin ovat yksi osa urakkaa, jonka hoitamisen yhteiskunnallinen tulehdusherkkyys tiedetään etenkin Naturaohjelman toteutuksen ajoilta. Kannattaa kuunnella ekologeja mutta arvioida suojelualuepolitiikan luontotulosta muillakin mittareilla kuin hehtaareilla.

Luonnonsuojelulaki mahdollistaa luonnon monimuotoisuuden suojelun tukemisen. Siihen liittyvä hakemus- ja hyväksymismenettely ja rahoitus saattaa olla käyttökelpoinen luonnonhoidon lisääjä paitsi luonnonsuojelualueilla, myös niiden ulkopuolella. Jäljelle jää kuitenkin valtaosa suomalaista luontoa, vähäisten, tuntemattomien ja kehittyvien luontoarvojen alueita. Niiden turvaamiseen eivät kartoitukset, virkamenettely, vaihteleva rahoitus, kiellot, tuet ja rajojen piirtely riitä.

Kestävyysmurroksenkin läpi käyneen luonnonvaratalouden pitää tuottaa omistajille, arvoketjulle ja ympäristölle hyvinvointia. Palkat, vientitulot ja kannetut verot voidaan mitata euroina, mutta hyvinvoinnin kokonaisuuteen kuuluu muutakin, tärkeimpinä alueiden elinvoima, ihmiset ja luonto toisiaan auttavina osapuolina. Niiden ei tule jäädä erillisen byrokratian ja tukijärjestelmän varaan vaan kuulua luonnonvaratalouden kokonaisuuteen, olla keskeinen tavoite, jonka takia näitä hommia ylipäänsä tehdään.

Kevytsuojelun alueiden määrittelyyn ja niihin liittyvin oikeusvaikutuksiin liittyy luontokadon torjumisen kannalta vaaroja. Alueet voivat tulla valituksi epätarkoituksenmukaisesti, enemmän pienintä yhteiskunnallista vaivaa tavoitellen. Vasta hyväksytty ennallistamisasetus patistaa korjaamaan vaurioituneita elinympäristöjä, mutta se ei ole tiukan suojelun alueiden perustamishanke. Tuottavan, ilman tukia ja korvauksia toimivan talouskäytön tulee kevytsuojelluilla ja ennallistetuilla alueilla järjestyä niin, että luontoarvot säilyvät eikä niiden elpyminen vaarannu. Haaste ei ole aivan vähäinen.

Jos talous saadaan raiteille, joilla se aidosti yrittää säilyttää luonnon monimuotoisuuden, vaikuttaa se talouden ohella myös luonnonsuojelun tavoitteisiin. Tarvitsemme luonnonsuojelualueita, koska emme osaa toimia oikein luonnon kanssa. Mitä jos edes yrittäisimme? Ainakaan ei pidä kovin suurella äänellä julistaa, että olisimme jo oppineet. Suojelualueilla ihmisteot on rajattu varsin vähiin eikä niistä juuri ole neuvoa luonnonvaratalouden töihin. Alkutuotannon töiden ekologinen vaihteluväli tulee edelleenkin jäämään varsin laajaksi, vaikka niiden koko jakauma siirtyisikin luontovaikutuksiltaan positiiviseen päin, peräti ekologisesti kestäväksi.